Paikalliselokuvaa ammattimaisin ottein***½

                                               Muistoseurat 2:n keskeinen tekijäjoukko.
                                                             Kuva: Jarmo Vainionpää

Jukka Mäkisen ohjaama Muistoseurojen jatko-osa on todennäköisesti ollut vuoden odotetuin elokuva Kauhavalla. Edellisvuoden hittileffaa ovat paikalliset elokuvan ystävät odottaneet malttamattomasti, mitä on taitavasti hyödynnetty jatko-osan mainonnassa. Muistoseurat 2  – Anteron aarteen jäljillä  (2018)  palkitsi useimpien odotukset ensi-illassaan 28.12. Lähes tunnin mittainen uutuuselokuva on edeltäjäänsä Muistoseuroja (2017) ammattimaisemmin tehty.

Muistoseurat 2 on edellisosan tavoin luokiteltavissa maalaiskomediaksi. Sen on tuottanut Järvilakeuden kansalaisopisto, jonka rehtori Leea Keto teki elokuvan käsikirjoituksen toukokuun aikana. Ammattimainen kuvaus ja leikkaus ovat Pekka Pohjoispään käsialaa. Kuvaajan ja ohjaajan keskinäinen yhteistyö näkyy edellisosaa monipuolisempina kuvakulmina ja elokuvakerronnan kehittymisenä.

Ammattitaitoa paikalliselokuvan tekoon on tuonut myös monia tv-tuotantoja ohjannut Jukka Mäkinen. Hänen kädenjälkensä on näkynyt mm. televisiosarjoissa Korpelan kujanjuoksu, Pirunpelto, Mooseksen perintö ja Peräkamaripojat. Elokuvan tärkeistä elementeistä on tässä leffassa kunnossa myös musiikkipuoli. Jyrki Talvitien musiikki kuljettaa mukavasti leffaa eteenpäin.

Elokuvan tuotantotekniikkaan liittyvä osaaminen näkyy myös poikkeuksellisen hyvänä äänityksenä. Nykyisen kotimaisen elokuvan helmasynti on puheen puuroutuminen epäselväksi mutinaksi. Muistoseurat 2:ssa näyttelijöiden replikointi on selkeää, eikä musiikin pauhu peitä artikulointia alleen.

Muistoseurat 2 lähtee liikkeelle jännittävästi. Edellisosan kertoja, epämääräisissä oloissa kuollut Antero (äänenä Teemu Hakala) on jättänyt jälkeensä tuhraantuneen kirjeen, jossa viitataan Lappiin ja kultaan. Anteron leski Maire (Mari-Elina Kottari) ja velipoika Kale (Jarmo Kumpula) päättelevät aarteen löytyvän Lappajärven suunnasta.

Kesäleski Kale on ystävänsä Penan (Eero Kankaansyrjä) kanssa viritellyt menoa naistentansseihin Kalliojärvelle. Suunta otetaan kuitenkin kohti meteoriittijärveä, kun kuskiksi saadaan luotettava Jortsu (Jouko Mäkinen), joka on liikkeellä vähemmän luotettavalla Ransu-Transitillaan. Mukaan matkaan pakkautuu Lempi-äitee (Tuula Kuoppala), jonka sydänkäpy Usko-Evert (Seppo Väkeväinen) on häipynyt taivaan tuuliin moottoroidulla varjoliitimellään (lentäjästuntina Ilkka Peura). Autoon nousevat myös Maire ja runoilija Torsti (Raimo Peltola), jolla on maaginen ote naisiin.

Tie vie jatkuvasti täydentyvää joukkoa kohti Karvalaa, Paalupaikkaa ja naistentansseja. Yhtä ja toista tapahtuu aarteen etsinnän lomassa.

Elokuvan roolituksesta on vastannut Jarmo Kumpula, ja castingissa on tullut mukaan uusiakin roolihenkilöitä edellisosaan verrattuna. Heistä ehkä näkyvin on Katinkaa näyttelevä Minna Lammi. Näyttelijäsuoritukset ovat keskimäärin hyvää harrastelijateatteritasoa. Mieleenpainuvimmat roolit ovat elokuvassa Lempillä, Kalella, Penalla, Jortsulla, Mairella ja Torstilla.

Kale (Jarmo Kumpula, Jortsu (Jouko

Mäkinen) ja Pena (Eero Kankaansyrjä)

ovat keskeisissä rooleissa uutuuselokuvassa.

Kuva: Jarmo Vainionpää

Ei Anteron aarteen jäljillä aivan ongelmaton ole elokuvataiteellisesti. Juoni on melko ohut monen muun kotimaisen komedian tapaan. Meteoriittijärven rannalta löytyvien sinänsä viehättävien merenneitojen näytelmä näytelmässä sekä Usko-Evertin pöristely taivaalla ilman loogista määränpäätä tuntuvat aika lailla päälle liimatuilta kohtauksilta. Elokuvan alun pitkitettyä hierontakohtausta pikkutuhmine mielleyhtymineen olisi voinut surutta leikata. Toisaalta Muistoseurat 2 olisi voinut olla nyt nähtyä räväkämpikin, koska siihen näyttelijäkaartilla olisi ollut ilmeiset edellytykset.

Olennaista useimmille katsojille on kuitenkin se hieno yhteisöllisyys ja yhdessä tekemisen meininki, joka heijastui niin elokuvasta kuin elokuvantekijöiden haastatteluistakin. Kuvauspaikat ovat monelle tuttuja Kuntokorjaamosta Lapuan Paukkuun ja Karvalan uimarantaan.

Järvilakeuden kansalaisopisto ja Y-Kino pitävät yllä hienolla tavalla Kauhavan mainetta ja perinnettä elokuvakaupunkina. Kun kaupungissa pohditaan seuraavan kerran ansioitunutta kulttuuripalkinnon saajaa, on meillä ainakin kaksi hyvää ehdokasta.

Elokuvan traileri:

                                

Vaimentuvat huudot syvyydestä***½

                                 Matthias Schoenaerts on Kurskin kapteeni Mihail Averin.

Y-Kinon ensi-iltaan tullut tanskalaisohjaaja Thomas Vinterbergin elokuva Kursk (2018) kertoo elokuussa 2000 uponneen ydinsukellusveneen tarinan. Tositapahtumiin perustuva leffa tuo esiin traagisen onnettomuuden kaikki puolet: miehistön kamppailun hengestään armottomassa aikaikkunassa, pelastajien kyvyttömyyden kansainväliseen yhteistyöhön, ja sydän kylmänä rakkaistaan tietoa odottaneiden omaisten kasvavan hädän.

Kursk oli Venäjän pohjoisen laivaston ylpeys, 118 merisotilaan palveluspaikka. Filmin alussa miehistön jäsenet ovat kokoontuneet juhlimaan yhden kollegansa häitä. Riehakasta juhlintaa seuraa paluu arkeen ydinsukellusveneen suunnatessa Barentsinmerelle Venäjän laivaston pisimpään ja laajimpaan sotaharjoitukseen.

Tapahtumien vyöry alkaa, kun harjoitustorpedoja ampumassa olleen Kurskin  torpedo-osastossa räjähtää. Pian tapahtuu toinenkin räjähdys ja Kursk vajoaa hylyksi meren pohjaan. Lisääntyvät vuodot, vähenevä happi, himmenevät valot ja syvyyksien hiljaisuus luovat kuristavan tunnelman, jonka jännitteisyyden Vinterberg taitavasti kuvaa. Laivan peräosaan pelastautuneilla 23 merisotilaalla alkaa kilpajuoksu ajan ja kuoleman kanssa.

Miehistön henkiseksi johtajaksi nousee sukellusveneen kapteeni Mihail Averin (belgialainen Matthias Schoenaerts), joka sisullaan kannattelee myös miehistön henkisesti heikompia jäseniä. Hänen vaimonsa Tanja (Léa Seydoux) odottaa miestään malttamattomana kotiin. Pariskunnan pojan kautta kuvataan osa elokuvan vaikuttavimmista ja humaaneimmista kohtauksista.

Kursk pyrkii dokumentoimaan syyt siihen, miksi ydinsukellusveneen uppoamisesta tuli Venäjän laivaston historian pahin sukellusveneonnettomuus. Hiljattain päättyneen kylmän sodan kaiuista oli varmasti osaksi kysymys. Ylpeän amiraali Petrenkon (Max von Sydow) kovakorvaisuus niin Pohjoisen laivaston komentajan Vjatšeslav Gruzinskin (Peter Simonischek) avunpyynnöille kuin omaistenkin hädälle on katsojan aistittavissa.

Katastrofielokuvaksi Kursk on hallittu ja ylenpalttista sankarikuvausta välttelevä.  Leffan tähtikaarti on vakuuttava. Parhaiten onnistuvat Schoenaerts ja englantilaista laivastoupseeria David Russellia näyttelevä Colin Firth. Esimerkiksi Adelen elämässä ja 007 Spectressä loistanut Léa Seydoux jää hieman voimattomaksi ja valjuksi.

Kuvauksellisesti varsin mielenkiintoinen ja onnistunut ratkaisu on kuvasuhteen muuttuminen. Kuvat maalla on kuvattu standardikuvasuhteella 1:37, kun taas pinnan alla kuvattaessa käytetään kuvakokoa cinemascope eli 2,39:1. Näin maallinen ja merellinen erotetaan elokuvassa selkeästi toisistaan.

Kurskia rasittaa elokuvana erityisesti kaksi asiaa. Oletettavasti kaikki tietävät pelastusyritysten lopputuloksen. Toinen epäkohta löytyy englanninkielisyydestä. Katsojan on ajoittain vaikea samastua tapahtumiin, jossa ynseät venäläiset laivastoupseerit puhuvat englantia, eivät venäjää. Tämä on nykypäivän näkökulmasta hyvin vanhahtava ratkaisu, kun ottaa huomioon elokuvatuotannon kansainvälisyyden.

Elokuvan traileri:

Kotimainen elokuvaharvinaisuus Y-Kinossa

                                Sabinan (Hanna Taini) ja jääkärikorpraali Matin (Tauno
                                Brännäs eli Palo) kemiat ovat kohdallaan.

Itsenäisyyspäivän alla 5.12.18 Y-Kinossa tarjoutui mahdollisuus nähdä ilmaiseksi kaksi eri versiota Jääkärin morsiamesta, joka perustuu Sam Sihvon näytelmään.  Risto Orkon ohjaama vuoden 1938 versio on toisinaan ollut katsottavissa televisiosta. Sen pääosissa ovat Kullervo Kalske, Tuulikki Paananen ja Erkki Uotila.

Kalle Kaarnan ohjaama Jääkärin morsian vuodelta 1931 on sen sijaan harvinaisuus. Sen saaminen Y-Kinoon oli todellinen kulttuuriteko niin elokuvateatterilta kuin Suomen jääkärimuseoltakin, jolla on elokuvaan esitysoikeudet. Jääkärimuseo toimii Kauhavan Kortesjärvellä.

Kaarnan elokuvaa on esitetty vain vuoden 1931 elokuvakiertueen aikana, Tampereen elokuvafestivaaleilla ja vuonna 2001 Jääkäripataljoona 21:n muistojuhlassa Vaasassa. Elokuvan taustaa esitelleen Suomen jääkärimuseon perusnäyttelyn kuraattori Anne-Maj Salinin mukaan Jääkärin morsian oli valtavan suosittu v. 1931 ja sille suunniteltiin maailmanlevitystä. Sen jälkeen elokuva katosi ja sen pelättiin tuhoutuneen tulipalossa.

Jääkärifilmiä pidettiin vuosikymmenet kadonneena, kunnes siitä löytyi muutamia filmikeloja helsinkiläisestä kellarista 1990. Sattuman oikusta vuonna 1990 löytyi amerikkalaisesta kaivoskaupungista elokuva kokonaisuudessaan. Suomen Elokuva-arkisto teki pelastekopion elokuvasta kellarista löytyneen materiaalin ja Amerikan kopion pohjalta.

Kaarnan ohjaama ja käsikirjoittama ja Heikki Ahon ja Björn Soldanin kuvaama elokuva alkaa talvesta, jolloin joukko suomalaisia isänmaallisia nuorukaisia pakenee venäläisiä kasakoita hiihtäen jäätyneen Itämeren yli Ruotsiin. Heidän joukossaan ovat Kuninkaallisen Preussin jääkäripataljoona 27:ään kuuluvat jääkärikorpraali Martti (Tauno Brännäs eli Palo) ja Kalpa (Väinö Hukka). Molemmat miehet joutuvat muiden suomalaisjääkäreiden tavoin taisteluihin mm. Aa-joella.

Reservissä jääkärit viettävät aikaansa Latvian Libaun Kulta-ankkuri-nimisessä kahvilassa, jonka omistaa Sonja Strand (Ella Eronen). Hänen kapteenimiehensä (Armas Lindström) palvelee Venäjän armeijassa, ja Sonja on kehittänyt suhteen paroni von Lichtensteiniin (Toivo Pohjakallio). Paroni käyttää naista hyväkseen ja vakoilee Venäjän hyväksi juutalaisen Isakin (Väinö Hellén) avulla.

Kulta-ankkurin vetonaula on varsovalainen balettitanssija Sabina (Hanna Taini), joka toimii tanssijattarena. Martti ihastuu kaunottareen, ja heidän välilleen syttyy romanssi. Sabinaa tavoittelee myös paroni von Lichtenstein. Elokuvan loppuun sisältyy paljon leiskuvia tunteita ja dramatiikkaa.

Jääkärin morsian on Helsingin Kaivopuistossa ja Hangossa kuvattu mykkäelokuva, johon on sisällytetty välitekstien ohella pari laulua ja Tanskassa äänitettyä musiikkia tanssikohtauksiin. Elokuvan maisemakuvaus voisi olla myöhemmältäkin ajalta. Toteutus on nykymittapuun mukaan paikoitellen naiivia ja mahtipontista, mutta näyttelijäsuoritukset ovat kestäneet ajan riennon.

Ahon ja elokuvaohjaaja Teuvo Tulion löytö Taini hehkuu temperamentikkaan Sabinan roolissa. Hänen ja 22-vuotiaan Tauno Brännäsin romanssista löytää kiihkeyttä ja kemiaa. Ei ihme, että Tainista tuli 30-luvun kansikuvatyttö ja Tauno Palosta Suomi-Filmin kestävin näyttelijäikoni. Kun joukkoon lisätään vielä kolmas elokuvassa debytoinut näyttelijä, suomalaisen teatterin ja elokuvan suuri tragedienne Ella Eronen, on tähtikattaus valmiina.

Elokuvaan voi tutustua myös Suomen Jääkärimuseossa. Tämän harvinaisuuden esittämistä Y-Kinossa toivoisi myös jatkettavan.

                                Sotadraaman loppumetrit todistavat jääkäreiden paluun
                                Suomeen jäämurtaja Sammolla.

Päivä mestareiden hittitehtaassa***

                                Queen oli laulusolistinsa Freddie Mercuryn (Rami Malek)
                                 johdolla yksi kaikkien aikojen lavabändeistä.

Englantilainen hard rock -yhtye Queen on yksi kaikkien aikojen lavabändeistä ja viihdyttäjistä. Yhtyeestä ja sen valovoimaisesta laulajasta Freddie Mercurystä tehty elokuva Bohemian Rhapsody (2018) ei yllä bändin supersuosittujen hittien tasolle. Reilun kahden tunnin leffan musiikillinen anti on kuitenkin niin merkittävä, että leffaan liittyvät elokuvakerronnalliset puutteet voi antaa anteeksi fantastisen loppuhuipennuksen takia.

Uutuuselokuvan nimi tulee Queenin tunnetuimmasta kappaleesta, joka on kuuden minuutin ällistyttävä yhdistelmä hard rockia, progressiivista rockia, oopperaa ja klassista musiikkia. Bohemian Rhapsodyn kesto askarrutti levy-yhtiötä, ja julkaistu single sai varsin laimean vastaanoton.  Nykyään se on yhtyeen valtavasta hittikimarasta kenties tunnetuin. Arvostetun Rolling Stone –lehden lukijat (2012) pitävät Mercuryn laulusuoritusta kappaleessa rockhistorian hienoimpana.

Is this the real life, is this just fantasy? Kuvaavatko siis megahitin avaussanat todellisuutta vai onko elokuva vain kuvitelmaa yhtyeestä? Elokuva on näitä molempia.

Bohemian Rhapsody keskittyy erityisesti machoilevaan, hedonistiseen ja huippulahjakkaaseen vokalistiin ja pianistiin Freddie Mercuryyn, jota elokuvassa esittää kokonaisuudessaan varsin hyvin egyptiläistaustainen Rami Malek. Karismaattisen rokkikukon rooli oli alun perin räätälöity Sacha Baron Cohenille, mutta hän jätti elokuvanteon kesken ohjaajaksi nimetyn Bryan Singerin tavoin. Ohjaajan korvasi loppumetreillä Dexter Fletcher.

Elokuva alkaa lyhyellä katkelmalla yhtyeen noususta lavalle legendaarisessa Live Aid –konsertissa Lontoon Wembleyllä.  Pian katsoja löytää Sansibarista saapuneen ja persialaistaustaisen Farrokh Bulsaran Smile-yhtyeen keikalta vuonna 1970. Bändin kitaristi Brian May (Gwilym Lee) ja rumpali Roger Taylor (Ben Hardy) valitsevat Farrokhin yhtyeen vokalistiksi edellisen laulajan jätettyä yhtyeen. Alkuperäinen Queen saadaan kasaan, kun yhtyeeseen värvätään basistiksi John Deacon (Joseph Mazzello).

Freddien elämää muuttaa myös suhde sööttiin ja sympaattiseen Mary Austiniin (Lucy Boynton), jonka kanssa hän asuu yhdessä seitsemän vuotta. Asumusero on edessä, kun Mercuryn biseksuaalisuus tulee Maryn tietoon. Muusikon elämässä ristiriitoja herättää myös erityisesti suhde kovaan ja konservatiiviseen isään Bomi Bulsaraan (Ace Bhatti), joka ei hyväksy poikansa uravalintaa ja elämäntyyliä.

Bohemian Rhapsody kertoo Queenin tarinan 1970-luvun alusta 1980-luvun puoliväliin. Kyse on ei ole pelkästään Mercurysta vaan lahjakkaista multi-instrumentalisteista, jotka kaikki antoivat oman satsauksensa yhtyeen sävelmiin, sanoituksiin ja paljon kiitosta saaneeseen stemmalauluun.  Queen nousi yhdeksi rockhistorian suurista, joka uudistumiskykyisenä loi levy levyn jälkeen uusia hittejä valtavan fanijoukon riemuksi. On toki totta, että yhtyeen muut jäsenet jäävät elokuvassa jonkin verran keulakuvan varjoon ja hieman henkilökuvaltaan ohuiksi.

Elokuva piirtää pitkään kuvaa harmonisesta yhtyeestä, joka joutuu ristiriitojen repimäksi vasta 80-luvun alussa. Tuolloin bändin muut vakiintuneet jäsenet saavat tarpeekseen Freddie Mercuryn mieltymisestä jatkuvaan juhlintaan ja homosuhteisiin, keikaroiviin muotiluomuksiin, soolourasuunnitelmiin, siipeilijöihin, petkuttaviin managereihin ja huumeidenkäyttöön. Rauha palaa vasta kun yhtyeen keulakuva antaa potkut kumppanilleen Paul Prenterille (Allen Leech).

Mercuryn irrottelu 80-luvun alun Münchenin homobaareissa ja jatkuva partnereiden vaihtuminen johtivat siihen, että hän sai HIV-viruksen ja menehtyi lopulta AIDSiin vuonna 1991. Hän ei silti koskaan puhunut julkisuudessa taudistaan tai seksuaalisesta suuntautumisestaan. Asia pidetään jonkin verran taka-alalla myös elokuvassa, vaikka sillä oli taatusti merkityksensä myös Mercuryn persoonallisuudelle ja hänen luovuudelleen musiikin parissa. AIDS-sairaana Freddien kynästä syntyivät mm. hitit I Want It All, These Are The Days of Our Lives ja Show Must Go On.

Bohemian Rhapsodyn ongelmina voi pitää ajoittaisia asiavirheitä, varsin kliseistä bändikuvaa menestyksen aikoina, ohutta käsikirjoitusta, Freddien Mercuryn elämän kaunistelua ja haparoivaa psykologista otetta.

Tämän kaiken unohtaa kuitenkin sillä hetkellä kun valkokankaalle rävähtää yhtyeen Live Aid –konsertin rekostruktio elokuvan loppuhetkillä.  Wembleyllä konserttia seurasi 72 000 ihmistä ja televisioiden äärellä lähes 1,5 miljardia. Etiopian nälkäänäkevien hyväksi järjestetty suurkonsertti on toteutettu uudelleen vaivoja säästämättä ja mykistävän hienosti. Bändin musiikillinen voima yhdistää yhä ihmiset. Freddie Mercuryn lavakarisma ja musiikillinen lahjakkuus hakevat yhä vertaistaan rockmaailmassa.

Open your eyes, look up to skies and see.

Elokuvan traileri:

Tuukka Temonen räväyttää jälleen

                               Karismaattinen Jari Sarasvuo (Mikko Nousiainen)
                               innostamassa henkilöstöään uusiin huippusaavutuksiin.

Lokakuun 17. päivää odotetaan elokuvapiireissä suurella mielenkiinnolla. Tuolloin saa ensi-iltansa hankalan miehen maineessa olevan Tuukka Temosen ohjaama ja tuottama uutuuselokuva Valmentaja (2018). Elokuva kertoo karismaattisen ja särmikkään bisnesmiehen Jari Sarasvuon tarinan.

Tuukka Temonen on markkinoinut elokuvaansa pitkällä kiertueella elokuun puolivälistä lähtien. Keskiviikkona 19.9. se saavutti myös Kauhavan. Valmentaja-elokuvalla oli Y-Kinossa kaksi ennakkonäytöstä, joiden välissä kouvolalaistaustainen ohjaaja ja entinen Apulanta-yhtyeen basisti kertoi tulevasta leffastaan.

Ennakkonäytöksessä elokuvasta pursusi Jari Sarasvuon elämää leimannut tekemisen palo, voima ja intohimo. Taitavasta toimittajasta tuli tulisieluinen yrittäjä, valmentaja ja yritystensä henkilöstön innostaja.

Mikko Nousiaisen esittämän Sarasvuon kyky henkilöstönsä hengennostatukseen ja onnistumisten palkitsemiseen muistuttaa Valmentajat-elokuvassa toista karismaattista roolihenkilöä. Temonen myöntää Leonardo di Caprion huikean roolisuorituksen petollisena pörssimeklari Jordan Belfortina The Wolf of Wall Street’issa (2013) olleen taustavaikuttajana elokuvassa.

-          Toisaalta kyse on hyvin geneerisestä tyylistä puhujan ja innostajan roolissa. Joukot innostava ja eteenpäin piiskaava tyyli on hyvin stereotyyppinen ja amerikkalaiseen johtajuuteen kuuluva, Temonen luonnehtii.

Temonen kuljettaa Sarasvuon tarinaa espoolaisesta lapsuudenkodista menestysten ja tappioiden kautta lähelle nykypäivää. Ohjaajalle yrittäjä edustaa sankaruutta, vaikka Sarasvuon elämäntarina vaikuttaakin ajoittain hyvin traagiselta. Sarasvuon pitkään menestyksekäs valmennusfirma Trainer’s House fuusioitui pörssiyhtiö Satama Interactiven kanssa joulukuun lopussa 2007. Maailmanlaajuinen talous- ja finanssikriisi syöksi uuden yrityksen ongelmiin, ja Jari Sarasvuo joutui lähtemään yhtiöstä tammikuussa 2011.

Elämäkertakirjassaan Välähdyksiä pimeästä ja pimeitä välähdyksiä (2015) Jari Sarasvuo kiteytti epäonnistumisensa yritysjohtajana ja valmentajana seuraavasti: ” Työkavereideni hyvinvointiin liittyvä idealismini ja hurmahenkisyyteni minut henkitoreisiin hirtti. Unelmani työkavereideni menestyksestä kuristivat elämäni tärkeimmät asiat hengiltä. Hävetti, kunnes himmenin. Meni perhe, ystävät, terveys ja työkunto. Ja elämäntehtävä”, Sarasvuo tilitti.

Sairastuneen ja alkoholisoituneen valmentajan nosti suosta avioliitto ja perheen perustaminen huippuhiihtäjä Virpi Kuitusen kanssa. Työrintamalla miehen uutta tulemista merkitsi puolestaan suosittu ohjelmasarja Yle Puheella.

Sarasvuo ei ole vaikuttanut mitenkään elokuvaan eikä ole  edes nähnyt sitä. Ohjaaja sanoo haastatelleensa Sarasvuon lähipiiriä.

-          Kaikki Jariin liittyvät tarinat elokuvassa on kerrottu meille totena. Hän tarvitsee huomiota ja nauttii siitä. Elokuvan tarkoitus on haastaa katsojaa. Hänen on pystyttävä katsomaan omia inhokkejaan, Temonen toteaa.

Tuukka Temonen on ohjaajana niitä harvoja, jotka kykenevät kuvaamaan liike-elämää uskottavasti. Valmentaja-elokuvan markkinointi on ollut räväkkää ja tuotesijoittelu silmiinpistävää. Elokuvaa on markkinoitu syksyn röyhkeimpänä ja miehekkäimpänä leffana.

Y-Kinon ennakkonäytöksen yleisön edessä Tuukka Temonen vaikutti hyvin asialliselta ja kaikkea muuta kuin hankalalta. Tuottaja-ohjaajan aiemmat elokuvat ovat poikineet kiistoja tai kohuja. Sauli Niinistön vuoden 2012 kampanjasta tehty dokumenttielokuva Presidentintekijät (2014) suututti kokoomuksen ja katkaisi Temosen yhteyden puolueeseen. Apulanta-elokuva Teit meistä kauniin (2016) johti kiistoihin Finnkinon kanssa, ja entiset bändikaverit sanoutuivat elokuvasta irti.

Onkin mielenkiintoista nähdä Valmentaja-elokuvan vastaanotto. Temonen tavoitteleen uutuusleffalleen sataatuhatta katsojaa. Realistinen katsojaluku on hänen mukaansa kuitenkin 75000.

                                 Ohjaaja Tuukka Temonen ja teatteripäällikkö Ilkka Peura

                                 kertoivat uutuuselokuvasta ennakkonäytöksessä 19.9.18

Mission Impossible – Fallout on tauotonta toimintaa****

                                Tom Cruise tekee kaikki stunttinsa uutuuselokuvassaan.

Tom Cruisen tähdittämä Mission Impossible – Fallout (2018) on jo toimintaelokuvasarjan kuudes leffa. Kyseessä on kesän suurin elokuvaspektaakkeli, toimintaelokuva ilman hetken taukoa. Katsoja voi vain hämmästellä 56-vuotiaan Cruisen vetreyttä. Hollywood-tähti juoksee yhä kuin riivattu, kaahaa moottoriajoneuvoilla henkeäsalpaavissa tilanteissa ja tekee Falloutin huimimmat ja älyttömimmät stuntit. Todellinen kassamagneetti.

Mission Impossible Falloutissa Tom Cruisen esittämä IMF-agentti Ethan Hunt jäljittää apureidensa kanssa varastettua plutoniumia, jonka avulla Apostoleiksi kutsuttu terroristiryhmä yrittää luoda kaaosta maailman likaisine ydinpommeineen. Elokuvan alussa Hunt lähetetään tiiminsä kanssa Berliiniin estämään terroristiryhmän aikeet, mutta pyrkimys epäonnistuu. Fallout kerää kierroksia ja vie IMF-agentin joukkoineen Berliinin, Pariisin ja Lontoon kautta Intian ja Pakistanin raja-alueelle Kashmiriin, jossa leffa huipentuu hillittömään helikopteritaisteluun vuoristossa.

Elokuvasarjan aiemmista osista poiketen MI-Fallout on suora jatko viitososalle Mission Impossible -  Rogue Nation(2015). Edellisen osan tapaan Huntin päävastustajana toimii anarkisti Solomon Lane (Sean Harris), jonka hengen Hunt säästi Rogue Nationissa. Uutuuselokuvan salaperäisenä superrikollisena toimii John Lark, jonka kanssa parrakas anarkisti Lane on liittoutunut.

Kilpajuoksussa rikollisesten aikeiden estämiseksi Hunt saa edellisten MI-osien tavoin tukea vakaalta Lutherilta (Ving Rhames), monikasvoiselta Benjiltä (Simon Pegg), huolehtivalta pomoltaan Alan Hunley’ltä (Alec Baldwin) ja tehokkaalta Ilsalta (Rebecca Faust). Huntin tiimin lisukkeena kulkee CIA-agentti August Walker (Teräsmiehenä tunnettu Henry Cavill), jonka kanssa Hunt joutuu kilpailuasetelmaan.

Mission Impossible –sarja tunnetaan läkähdyttävästä vauhdista, sankareiden ja roistojen keskinäisestä pieksämisestä, katujen kiihdytysajoista ja häikäisevistä stunteista. Sitä kaikkea myös Fallout on. Mitään kovin uutta ei elokuva tarjoa, ja juoni jää toiminnan taustalle. Valitettavasti uusimmasta osasta on myös aiempi huumori karissut varsin vähiin. Lähes 2,5-tuntisesta elokuvasta olisi voinut myös karsia n. 20 minuuttia juonen kärsimättä.

Mission Impossible – Fallout on pienistä moitteista huolimatta toimintaelokuvien aatelia, hurjien kohtausten runsaudensarvi. Tästä täytyy kiittää sekä duracellmaista Tom Cruisea että elokuvan ohjannutta ja käsikirjoittanutta Christopher McQuarrie’ta. Ohjaajan ja pääkuvaaja Rob Hardyn yhteistyö on niin saumatonta ja toimintakohtauksesta toiseen siirtyminen niin sujuvaa, ettei katsoja voi kuin huokaista tyytyväisenä tässä visuaalisessa ilotulituksessa.

Uusin MI on komea ja äänimaailma vaikuttava jo Y-Kinossa. Silti voi vain kuvitella, miltä leffa näyttää yli 300 neliönmetrin kankaalla ja kolmiulotteisena Suomen ensimmäisessä IMAX-teatterissa, joka valmistuu Helsinkiin loppuvuodesta.

Elokuvan traileri:

Han Solo ja wookieteorian alkeet**½

                                Han Solo (Alden Ehrenreich) ja wookie Chewbacca tapaavat
                                toisensa ensi kerran Ron Howardin uutuuselokuvassa.

Tähtien sota -tieteiselokuvat ovat yksi elokuvahistorian suurimmista kaupallisista menestystarinoista. Alkuperäiseen Star Wars -trilogiaan kytkeytyy niin paljon alkuperäisen saagan kylkiäisiä, että niiden muistaminen vaatii jo tosifaniutta. Toukokuussa elokuvateattereihin tullut Solo: A Star Wars Story (2018) kertoo lentäjä-salakuljettaja Han Solon nuoruuden tarinan.

    

Uusi Star Wars ei syntynyt onnellisten tähtien alla. Avaruusleffan alkuperäiset ohjaajat Phil Lord ja Christopher Miller saivat potkut elokuvanteon loppuvaiheessa. Disney värväsi tilanteen pelastajaksi konkari Ron Howardin (Apollo 13, Kaunis mieli, Da Vinci -koodi), joka koosti runsaasta materiaalista avaruuswesternin.

Elokuva alkaa avaruusaluksia valmistavalla planeetalla Corellia, jossa rikollisjärjestön johtaja Lady Proxima (äänenä Linda Hunt) jahtaa coaxiumina tunnettua superpolttoainetta. Samanaikaisesti nuori Han (Alden Ehrenreich) saa käsiinsä hieman coaxiumia ja hän päättää jättää planeetan taakseen yhdessä tyttöystävänsä Qi'ran (Emilia Clarke) kanssa.

Pakoretki päättyy tytön osalta turvaportille, mutta Han jatkoaa pakoaan. Tarina siirtyy pian kolme vuotta eteenpäin. Löydämme nuoren Hanin taistelemassa imperiumin jalkaväkisotilaana Mimban- planeetalla. Hän yrittää lyöttäytyä kolmen varkaan joukkoon. Näiden johtaja Tobias Beckett (Woody Harrelson) kavaltaa Han Solon, joka heitetään tyrmään pedon armoille surmattavaksi.

Näin Han Solo tapaa ensi kerran wookien, jonka kanssa boogie-woogie sujuu jatkossa mainiosti. Chewbaccasta (Joonas Suotamo) tulee Han Solon ystävä ja lentoaluksen kakkospilotti. Suomalainen Suotamo tuo lähes 200-vuotiaaseen karvakasaan sellaista luonnetta ja sähäkkyyttä, jota ei Chewbaccan kohdalla nähty  alkuperäisessä  Tähtien sota -trilogiassa.

Han liittyy Beckettin roistoporukkaan, joka elokuvan pääpahiksen Dryden Vosin (Paul Bettany) on rakettipolttoaineen jäljillä. Superroiston hallussa on myös muuta, jota Han Solokin haluaisi pitää hyppysissään. Elokuvan hienoimpia kohtauksia on junaryöstö, joka tuo mieleen Alistair MacLeanin seikkailukirjat. Vauhtia löytyy myös sinänsä vähiin jäävistä avaruustaisteluissa.

Han Solon tarinan heikkous on elokuvan sekavuus, joka johtuu pitkälti Lawrence ja Jonathan Kasdanin käsikirjoituksen puutteista. Alkuperäisosien legendaarista lentäjä-salakuljettajaa ei ole aivan ongelmatonta taustoittaa. Ron Howard ei myöskään ole parhaimmillaan elokuvatrikkien maailmassa.

Harrison Ford teki Millennium Falconilla lentävästä ja Galaktista Imperiumia vastustavasta Han Solosta kuolemattoman ja karismaattisen roolihahmon. Hänen salakuljettajaansa leimasi kyynisyys, mutta myös halu auttaa ystäviään.

Nuorta Han Soloa näyttelevästä 28-vuotias Ehrenreichista ei löydy Fordin karismaa, mutta hänen roolisuorituksensa on silti sympaattinen. Hänen Solonsa on idealisti, joka pyrkii auttamaan läheisiään. Ehrenreichin hahmo ei piittaa rikkauksista, mutta on valmis syöksymään vauhdilla uusiin seikkaluihin.

Puhtaimmat paperit näyttelijöistä saavat Millennium Falconin kapteeni Lando Carlissian (mainio Donald Glover) ja palkkasoturi Valia näyttelevä Thandie Newton.  Sen sijaan Game of Thronesin Daenerys Targaryeninä maailmanmaineeseen noussut Emilia Clarke on elokuvan söpöläisenä yllättävänkin valju.

Elokuvan traileri: 

Räävitön komedia hirmuhallitsijan manttelinperijöistä****

                                Sairauskohtauksen saaneen Stalinin ympärillä manttelinperijät
                                Malenkov, Hrushtshov ja Berija.

Y-Kinon valkokankaalla on nyt nähtävissä yksi alkuvuoden elokuvatapauksista. Poliittisen satiirin mestari Armando Iannucci on tehnyt niin sysimustan ja räävittömän komedian Stalinin kuolemasta ja sitä seuranneesta valtataistelusta, että Venäjän kulttuuriministeriö veti elokuvan pois levityksestä muutama päivä ennen leffan ensi-iltaa. The Death of Stalin (2017) on taidokas yhdistelmä raskaan sarja revittelyä, Venäjän synkän historian dramatisointia ja konekiväärimäistä dialogia, joka ajoittain hipoo mauttomuutta.

Neuvostoliiton vainoharhainen diktaattori generalissimus Josif Stalin (1878-1953) on viime vuosisadan pelottavimpia henkilöhahmoja. Hän aloitti talvisodan, teollisti jättiläisvaltion, selviytyi toisen maailmansodan voittajaksi, ja surmautti arviolta 25-30 miljoonaa ihmistä säälimättömissä ja neuvostoyhteiskunnan kaikille tasoille yltäneissä puhdistuksissaan 1920- ja 1930-luvulla. Toisen maailmansodan uhriluvut ovat vielä erikseen. Omien kansalaisten piinaaminen jatkui Stalinin 5. maaliskuuta 1953 tapahtuneeseen kuolemaan asti.

Tätä massiivisten ruumiskasojen luomaa taustaa vasten skottiohjaajan kuvaus Stalinin kuolemasta ja sitä seuranneesta valtataistelusta komedian keinoin on hullunrohkea, mutta onnistunut. The Death of Stalin perustuu Fabien Nuryn ja Thierry Robinin samannimiseen sarjakuvaan, jonka pohjalta käsikirjoituksen ovat muokanneet ohjaajan itsensä lisäksi David Schneider, Ian Martin ja Peter Fellows.

Elokuva käynnistyy Moskovassa 1.3.1953. Radio Moskova lähettää eetteriin Mozartin konserton, johon neuvostodiktaattori (Adrian McLoughlin) tykästyy. Hän soittaa puhelimella ohjelman tuottajalle (Paddy Considine) ja pyytää konserttitaltioinnin lähettämistä datshalleen. Tuottaja panikoi, koska konserttia ei nauhoitettu.

Stalinin puhdistuksissa tuttaviaan menettänyt pianisti kieltäytyy aluksi yhteistyöstä, mutta lupautuu soittamaan runsaan ruplapalkkion innoittamana. Ainoa keino tyydyttää hirmuhallitsija toive on soittaa konsertto uudelleen ja nauhoittaa se. Kuoliaaksi peloteltu studioyleisö istuu uudelleen aloilleen ja aplodeeraa vimmatusti orkesterille vain miellyttääkseen diktaattoria.

Pian levytyksen vastaanotettuaan Stalin saa halvauskohtauksen datshallaan ja kaatuu lattialle. Kukaan ei uskalla häiritä diktaattoria. Kun hänen sairauskohtauksensa vakavuus selviää muille neuvostojohtajille, ei taitavia lääkäreitä ole enää jäljellä. Joukkomurhaaja on teloituttanut kaikki hyvät, ja jäljellä olevat vain huonot. Kun Stalinin terveydentila heikkenee, alkaa muiden johtajien kesken hillitön ja kaikki hyvän maun rajat ylittävä kilpailu vallasta.

Kommunistisessa puolueessa vahvimmilta Stalinin seuraajilta vaikuttavat pääministeri Georgi Malenkov (Jeffrey Tambor) ja hänen liittolaisensa, sisäisestä turvallisuudesta vastannut pyöveli Lavrenti Berija (Simon Russel Beale). He ovat toimineet yhteistyössä jo 30-luvun vainoissa ja toisen maailmansodan melskeissä.

Parivaljakon kovimmaksi vastustajaksi nousee Nikita Hruštšov (erinomainen Steve Buscemi). Hurjan valtataistelun pyörteisiin imaistaan myös ulkoministeri Vjatšeslav Molotov (Monty Python-legenda Michael Palin), epäsuosioon joutunut Anastas Mikojan (Paul Whitehouse) ja Suuren isänmaallisen sodan sotilassankari marsalkka Georgi Žukov (Jason Isaacs).

Vallantavoittelijoiden keskinäinen nokittelu Stalinin ruumiin ympärillä on absurdia ja irvokasta. Neuvostojohtajien karrikoidut henkilöhahmot ovat karkeita ihmisiä, jotka tekevät toisilleen tyhmiä käytännön piloja. Historiatietoisen katsojan naurunpyrskähdyksiä hillitsee  se, että hän tietää seuraavansa melkoista tragikomediaa. Elokuvan henkilökaartista jokaisella oli kädet veressä. Puolueterrorista selviytyneet johtajat olivat maksaneet kovan hinnan. He olivat sekä suoraan että välillisesti vastuussa miljoonien, kenties jopa kymmenien miljoonien kuolemasta.

Iannucci osoittaa sysimustan komedian keinon sen, että valta ei voi pohjautua päähänpistoihin ja sokealle lojaalisuudelle, jotka luovat täysin kestämättömän ilmapiirin ja arveluttavan poliittisen kulttuurin. Ideologia ei voi myöskään perustua leväperäiselle etiikalle.

”Stalinin kuoleman” kritiikin kärki osuu myös omaan aikaamme maailmaan, jota leimaavat autoritaaristen johtajien nousu, populismin nousu, johtajien sumeilematon valehtelu sekä demokratian ja sivistyksen vähättely. Vallanjanoiset johtajat käyttävät ideologioita keppihevosenaan, rajoittavat sanan- ja kokoontumisvapautta ja vaativat ehdotonta lojaalisuutta lähipiiriltään. Tuntuuko tutulta?

Elokuvan traileri:

Teräsvaarista E-P:n paras elokuva, Varma merkki kahmi palkintoja

                                Voimanostaja Esko Ketolasta (vas.) tehty dokumenttielokuva
                                valittiin  Etelä-Pohjanmaan parhaaksi elokuvaksi 2015-2017.
                                Tyttärenpoika Janiv Oskar (oik.) oli toinen ohjaajista.

KALEVI-PALKINTOJEN VOITTAJAT 2018

Eteläpohjalaisen elokuvan Kalevi-palkinnot 2018 jaettiin Alavuden Kino Kyntäjässä Su.22.4.2018 järjestetyssä Kalevi-gaalassa. Ehdolla palkintoihin oli yksitoista vuosina 2015-2017 valmistunutta julkista levitystä saanutta elokuvaa.

Palkinnot jakautuivat neljälle elokuvalle Varma merkki 7, Teräsvaari 4, Exclusion 3, Hukkakaurat 1

1. Paras elokuva: Teräsvaari (Mättö Media Oy & ISLE)

2. Ohjaus: Marjo Viitala (Varma merkki)

3. Käsikirjoitus: Marjo Viitala (Varma merkki)

4. Miespääosa: Nicklas Pohjola (Varma merkki)

5. Naispääosa: Liisa Nikula (Varma merkki)

6. Miessivuosa: Seppo Koivisto (Hukkakaurat)

7. Naissivuosa: Irina Kunnari (Varma merkki)

8. Kuvaus: Lauri Harju (Teräsvaari)

9. Äänisuunnittelu: Ville Katajala (Varma merkki)

10. Leikkaus: Jussi Rinta-Opas (Teräsvaari)

11. Musiikki: Jarkko Hietanen (Exclusion)

12. Lavastus: Tuulia Jalava ja Marjo Viitala (Varma merkki)

13. Pukusuunnittelu: Beac Dean (Exclusion)

14. Erikoisefektit: Beac Dean (Exclusion)

15. Dokumenttielokuva: Teräsvaari (ohj. Janiv Oskár ja Terhi Romo)

Vuoden uroteko: Tammisunnuntai 1918

Vuoden elokuvateatteri: Kino Kyntäjä Alavus

Eteläpohjalaisen elokuvan Hall of Fame: Antti Tuuri ja Hannu-Pekka Björkman

Etelä-Pohjalaisen elokuvan edistämisyhdistys ry:n puheenjohtaja

Harri J. Panula iloitsi uusien elokuvien suuresta määrästä

Kalevi-gaalassa Alavuden Kino Kyntäjässä.

Antti Tuuri ja Hannu-Pekka Björkman Hall of Fameen

                                Antti Tuuri (vas.) ja Hannu-Pekka Björkman pääsivät mukaan
                                eteläpohjalaisen elokuvan kunniagalleriaan.

Etelä-Pohjalaisen elokuvan edistämisyhdistys ry on valinnut kaksi uutta elokuvataiteen parissa ansioitunutta eteläpohjalaistaustaista henkilöä Hall of Fameen Kalevi-gaalassa Alavudella 22. huhtikuuta 2018. Tähän kunniagalleriaan on nostettu kirjailija-elokuvakäsikirjoittaja Antti Tuuri ja näyttelijä Hannu-Pekka Björkman

.

Kirjailija Antti Tuuri on syntynyt Kauhavalla v. 1944. Häntä voi syystä pitää Etelä-Pohjanmaalle sijoittuvan kirjallisuuden ja elokuvataiteen keskeisenä ikonina.

Antti Tuurin lapsuudenmaisemat muuttuivat usein maanmittausinsinööri-isän työpaikkojen vaihtuessa. Tie vei Lieksan, Kauhavan ja Lohtajan kautta Lappajärvelle. Lukion kaksi ensimmäistä lukuvuotta kuluivat Pietarsaaressa, mutta huikentelevaisen elämän mahdollisuudesta huolestunut isä pakotti poikansa Vimpeliin, jonka yhteiskoulusta Antti kirjoitti ylioppilaaksi v. 1963.

Antti Tuuri pääsi seuraavana vuonna opiskelemaan Teknilliseen korkeakouluun, josta hän valmistui graafisen alan diplomi-insinööriksi v. 1972. Iloista opiskelijaelämää toivonut Tuuri sanoo lähteneensä enemmän teekkariksi kuin insinööriksi. Hänen ensimmäisiä julkaisufoorumeitaan oli legendaarinen Äpy-lehti, mutta esikoisromaani Asioiden suhteet (1971) ja kaksi novellikokoelmaa (1971, 1972) seurasivat pian perässä.

Tuurin tuotanto on hengästyttävän laaja ja kunnioitusta herättävä. Tähän mennessä mekaanisella kirjoituskoneella on taottu 53 romaania ja novellikokoelmaa, noin sata kuunnelmaa, neljä librettoa, 12 dokumenttia, historiikkia ja tietoteosta, 15 näytelmää sekä 14 filmikäsikirjoitusta ja tv-näytelmää. Taitava ja tuottelias kirjailija on kerännyt 18 palkintoa, joista mainittakoon Lakeuden kutsusta v. 1997 saatu Finlandia-palkinto, Pohjanmaa-romaanista v. 1985 annettu Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinto ja vuoden 2009 Aleksis Kivi –palkinto

.

Antti Tuurin yhteistyö elokuvaohjaaja Pekka Parikan kanssa alkoi v. 1981 käsikirjoituksella viisiosaiseen sarjaelokuvaan Vanhempi veli, ja se huipentui Tuurin tuotannon suurmenestyksiin Pohjanmaa (1988) ja Talvisota (1989).

Nämä Kauhavaa ja ylipäänsä eteläpohjalaisuutta kuvaavat blockbusterit saivat jatkoa Lauri Törhösen käsikirjoittamasta ja ohjaamasta Amerikan raitista v. 1990 ja Ilkka Vanteen Lakeuden kutsusta (2000). Kirjailijan läheinen suhde elokuvaan on viimeksi todistettu taitavina käsikirjoituksina luontodokumenttiin Järven tarina (2016), draamadokumenttiin Tammisunnuntai 1918 ja kuusi Jussi-palkintoa juuri kahmineeseen Antti-Jussi Annilan ohjaamaan Ikitiehen (2017).

---

Viime vuoden parhaana kotimaisena elokuvana palkittu Ikitie toi jälleen saman produktion pariin Antti Tuurin ja Hannu-Pekka Björkmanin. He tutustuivat aikanaan Lakeuden kutsun kuvauksissa.

---

Hannu-Pekka Björkman syntyi Kannonkoskella v. 1969, mutta muutti perheensä kanssa Ilmajoelle  kolmivuotiaana. Orastavat näyttelijänlahjat huomattiin jo Ilmajoen Palonkylän ala-asteella, mutta tulevalle uravalinnalle tärkeä kimmoke oli variksenpelättimen rooli paikkakunnan lukion Ihmemaa Ozissa.

Äidinkielenopettaja Antti Välimäki veti harjoitusten tauolla Hannu-Pekan syrjään ja ilmoitti opiskelijalla olevan näyttelijän jalat. Opiskelijan ihmetellessä opettaja jatkoi: ”Sinä et puhu ja kävele yhtä aikaa. Sinä kävelet. Pysähdyt, puhut, ja sitten taas kävelet. Sinulla on näyttelijältä vaadittava rytmitaju.”

Asia konkretisoi silti vasta vuosien kuluttua erilaisten työtehtävien jälkeen. Kun Jack Meatbeat & the Underground Society –bändin kitaristi luopui soittajan haaveistaan, oli aika hakeutua teatterin pariin. Lahden kansanopiston näyttelijälinjan ja Helsingin Ylioppilasteatterin kautta miehen tie vei Teatterikorkeakouluun, josta hän valmistui vuonna 1997.

Björkman on kansallisfilmografia Elonetin mukaan ollut näyttelijänä 58 elokuva- ja tv-tuotannossa, Internet Movie Databasessa näyttelijäkrediittejä on 70 aina tv-sarjoista Hovimäki ja Tahdon asia elokuviin Ikitie ja 95. Ennen joulua ensi-iltaan tulee draamaelokuva Ihmisen osa, joka perustuu Kari Hotak   aisen menestysromaaniin, ja jossa Hannu-Pekalla on päärooli.

Björkman sai kuukausi sitten Jussi-palkinnon parhaasta miessivuosasta Ikitie-elokuvan Kallosena. Hannu-Pekka Björkmanin meriitteihin kuuluu myös parhaan miespääosan Jussi-palkinto vuodelta 2006 elokuvassa Eläville ja kuolleille. Hänet on palkittu myös parhaan näyttelijän palkinnolla Mediawave-festivaaleilla Unkarissa v. 2010 roolisuorituksesta elokuvassa Haarautuvan rakkauden talo.

Hannu-Pekka Björkman on juuri palannut näyttelijäksi Suomen kansallisteatteriin. Hänen viisivuotinen pestinsä Teatterikorkeakoulun näyttelijätyön professorina päättyi helmikuussa.

Junttikauhun odottamaton helmi***½

                                Oudon maalaisyhteisön jäseniä Kyrsyällä.

Kotimaisen elokuvan lajityypeistä kauhu on jäänyt aika lailla lapsipuolen asemaan elokuvatuotannoissa. Siksi onkin riemastuttavaa, että elokuvateattereihin on saatu outo ja vinksahtanut, mutta samalla laadukas junttikauhuelokuva. Yhdysvalloissa oppinsa saaneen Roope Oleniuksen Kyrsyä – Tuftland (2018) on mainio pienen budjetin indie-elokuva raikkaine uusine näyttelijöineen.

Varsin karsealta kuulostava Kyrsyä on saanut nimensä sulkavalaisesta kylästä. Sinne elokuvan tapahtumat eivät kuitenkaan sijoitu. Elokuva sai maailmanensi-iltansa joulukuussa Yhdysvalloissa, jossa se palkittiin parhaasta ohjauksesta Austinin Other Worlds –festivaalilla sekä parhaana fiktioelokuvana Arizonan Underground Film Festivalilla. Kyrsyän on käsikirjoittanut, ohjannut ja tuottanut Roope Olenius.

Elokuvan päähenkilö on tekstiilialan opiskelija Irina (Veera W. Vilo), jonka parisuhde on kariutunut ja lupaava kesätyöpaikka mennyt sivu suun. Elämäntilanteeseensa kyllästynyt neito ottaa vastaan kesätyön hämäräperäisestä Kyrsyän metsäkylästä, jossa asuu eristäytynyt ja perinteitä vaaliva pieni kyläyhteisö.

Kyrsyäläiset kasvattavat lampaita ja harjoittavat pienimuotoista kotiteollisuutta. Miehet käyvät metsällä ja kalassa, naiset hoitavat lapset ja kodin. Kaupunkielämään ja oravanpyörässä juoksemiseen kyllästynyt Irina tuntuu aluksi sopeutuvan hyvin yhteisöön, vaikka sen eriskummalliset tavat hämmentävätkin nuorta naista. Ruokarukous on erikoinen, samoin arkipäivän tervehdys ”Terve ja etukäteen moi”.

Irinan tukena muutoksessa on ystävällinen Maaria (Saara Elina), joka toimii nuorisovastaavana vähäväkisessä kylässä. Miehistä Pertti (Miikka J. Anttila) on oudon kiinnostunut Irinan asioista, epäsiistit Severi (Ari Savonen) ja Jalmari (Janne-Markus Katila) itse Irinasta.

Vähitellen päähenkilö tulee tietoiseksi siitä, että hänelle on varattu kylässä tekstiilitehtaan kesätytöstä jyrkästi poikkeava rooli. Trillerin ainekset alkavat tiivistyä, unen ja valveen tilat sekoittua, eristäytyneisiin yhteisöihin liittyvät voimakkaat seksuaaliset patoumat purkautua. Irina tempaistaan mukaan tapahtumien ketjuun, hiljalleen eskaloituvan kauhun julkituloon, kun kylän salaisuudet paljastuvat.

Kyrsyän esikuvia ovat Rosemaryn painajaisen (1968) ja Uhrijuhlien (1973) kaltaiset kauhuklassikot, mutta mukaeltuna. Roope Oleniuksen ohjaustyö on varmaa. Alun japanilaistyyppinen äänimaailma, rauhallinen kuvarytmi, esinemaailman aikatasojen sotkeminen ja hailakat värit johdattelevat katsojan hitaasti avautuvaan aavemaiseen tunnelmaan. Neea Viitamäen Kyrsyä-nimiseen näytelmään pohjaava käsikirjoitus on monipuolinen ja teemoiltaan rikas.

Katsoja voi kokea Kyrsyän agraariyhteisön raivostuttavan takapajuiseksi ja miesvaltaiseksi, ja sen tavat yliampuvan junttimaisiksi, mutta se sallittakoon kauhuelokuvalle. Tätä ongelmallisempia ovat näyttelijöiden keskinäiset tasoerot. Veera W. Vilon ja Saara Elinan roolityöt kantavat silti elokuvaa hienosti eteenpäin kohti yllättävää loppua.

Kyrsyä - Tuftland on mainio esikoisohjaus ja mustaa huumoria tihkuvan junttikauhun valkea helmi - ja kenties tuleva kulttileffaklassikko.

Elokuvan trailerin löydät tästä:

Kauhun kevyt kosketus**

                                Nukkekasvoinen tappaja (Emma Bellomy) piinaa elokuvassa
                                amerikkalaisperheen kapinoivaa teinitytärtä (Bailee Madison).

Y-Kinon kevään neljän kauhuelokuvan sarjan avasi ohjaaja Johannes Robertsin The Strangers – Pray at Night (2018). Kyseessä on jatko-osa kymmenen vuoden takaisella kulttileffalle The Strangers (2008), jossa nuoripari joutuu kolmen naamioituneen hahmon vainoamisen kohteeksi. Sama teema on keskiössä myös jatko-osassa.

Elokuva alkaa lupaavasti.  Pakettiauto lipuu pimeässä syrjäiselle leirintäalueelle Kim Wilden kasarihitin Kids in America soidessa. Asuntovaunussa asuva nainen havahtuu Nukkekasvoisen naisen (Emma Bellomy) läsnäoloon. Samoihin aikoihin Pin Up-naamarilla verhottu tappaja (Lea Enslin) painautuu naisen aviomiehen vuoteeseen. Naamioituneet tappajat hoitavat pian ensimmäiset uhrinsa.

Elokuva etenee amerikkalaiselle pientaloalueelle. Siellä nelihenkinen perhe on lähdössä viemään kapinoivaa ja pahantuulista teinityttö Kinseytä (Bailee Madison) yksityiskouluun kasvamaan. Baseball-kentältä haetaan mukaan myös vastahakoinen teinipoika Luke (Lewis Pullman), joka lopulta lähtee mukaan äiti Cindyn (Christina Hendricks) ja isä Miken (Martin Hendersonin) mieliksi.

Pitkän matkan vuoksi perhe päättää pysähtyä yöksi Gatlin Laken leirintäalueelle, jossa he tietävät saavansa yösijan Marvin-sedän luota. Tämä on jättänyt tervetuloviestin kauppaan nelikolle, joka suuntaa tyhjälle asuntovaunulle asettautuakseen yösijoilleen. Pian oveen koputetaan ja Nukkenaama kysyy jo ykkösosassa kuullun kysymyksen ”Onko Tamara kotona?”. Saatuaan kielteisen vastauksen pimeässä piilotellut tappaja poistuu paikalta.

Perheeseensä suivaantunut Kinsey haluaa hetkeksi irti holhouksestaan ja poistuu myöhäisillan pimeyteen. Luke lähetetään hänen peräänsä. Kun kaksikko pian löytää murhatun Marvinin vaimoineen, kauhuelokuva pyörähtää todella käyntiin. Naamioituneen naiskaksikon täydennysmieheksi liittyy kirvestä heiluttava Säkkipää (Damian Maffei). Jahti on valmis alkamaan…

The Strangers – Pray at Night muistuttaa kliseineen 1980-luvun slasher-kauhuleffoja. Teräaseet kiiltävät yön pimeydessä, neonvalot hohkaavat, psykopaatit metsästävät viattomia uhrejaan, jotka ravaavat kauhuissaan ympäri leirintäaluetta piilopaikkoja etsien.

Elokuvan ongelmat liittyvät ennalta-arvattavuuteen ja ohueksi käsikirjoitettuihin henkilöhahmoihin. Säikyttelykohtauksia on sen verran tiheään, ettei katsoja ehdi vaipua kauhuelokuvan pelottavaan tunnelmaan. Elokuvan uskottavimmat henkilöhahmot ovat teinityttö Kinsey ja hänen äitinsä Cindy, jota näyttelevä Christina Hendricks nousi maailmamaineeseen kiitetyssä ja palkitussa television draamasarjassa Mad Men. Luke ja Mike jäävät rooleissaan varsin yksiulotteisiksi.

Jos alkuperäinen The Strangers oli kelpo slasher-kauhun uranuurtaja, jää sen jatko-osa todennäköisesti usvaan tässä elokuvalajissa.

Elokuvan trailerin löydät tästä:

Murhia hypnoosin vallassa***½

                                Suojelusenkelin pääpari on rikostarkastaja Olsen (Pilou Asbæk) 
                                vaimonsa Marien (Sara Soulié) kanssa.


                                       

Kauhavan Y-Kino isännöi maanantaina 12.3. kansainvälisen The Guardian Angel –elokuvan PR-tilaisuutta. Sohvateatteriin olivat tulleet vieraiksi elokuvan ohjaaja Arto Halonen ja naispääosan esittäjä suomalais-tanskalainen Sara Soulié. Elokuvateatterin yleisö sai todistaa myös Skype-yhteyttä Broadwaylle, jossa haastateltavana oli Josh Lucas, elokuvien Kaunis mieli (2001) ja Sweet Home Alabama (2002) tähti.

Elokuvateatterin johtaja Ilkka Peura esitteli Halosen ja Soulién, joille ennakkonäytännön yleisöllä oli mahdollisuus tehdä kysymyksiä. Dokumenttielokuvistaan ja varsin suomalaiskansallisista tuotannoistaan (Prinsessa, Isänmaallinen mies, Sinivalkoinen valhe) tunnettu Halonen ottaa uutuuselokuvallaan aimo harppauksen maailmalle. Noin kolmen miljoonan euron budjetilla kuvattu The Guardian Angel (Suojelusenkeli, 2018) on suomalais-kroatialais-tanskalaista yhteistuotantoa.

Leffa kuvattiin pääosin Kroatian Zagrebissa, joka kapeine kujineen sopi mainiosti 1950-luvulle sijoittuvan psykologisen trillerin ympäristöksi. Halonen sanoo ihmismielen ja hypnoosin kiinnostaneen häntä yli 20 vuotta, kun hän oli tavannut yhden elokuvan päähenkilön todellisen esikuvan. On mielenkiintoista nähdä myös, tuleeko Suojelusenkelin naispääosasta viehättävän ja kosmopoliittisen Sara Soulién läpimurtorooli.

Josh Lucas tavoitettiin Skypen avulla teatterista New Yorkin Broadwaylta. Vaikka yhteys teknisesti takkuilikin, amerikkalaisnäyttelijä suitsutti Halosta älykkääksi ja salaperäiseksi ohjaajaksi, mieheksi, joka vetelee naruista (puppet master).

                                          Onko Schow Nielsenillä (Josh Lucas) jotain

                                          tekemistä hypnoosimurhien kanssa?

Suojelusenkeli on tositapahtumiin perustuva trilleri Tanskaa 1950-luvulla kuohuttaneista hypnoosimurhista. Rikostutkija Anders Olsen (Pilou Asbæk) saa selvitettäväkseen tapauksen, jossa pankkiryöstäjä ampuu kaksi virkailijaa ja pakenee rahojen kanssa Kööpenhaminan kaduille. Pidätettäessä mies väittää tehneensä teon yksin. Omituisen tapauksesta tekee se, että jotkut silminnäkijät sanovat pankkiryöstäjän käyttäytyneen kuin olisi transsissa.

Olsen saa selville, että syytetty on istunut vankilassa yhdessä karismaattisen Björn Schouw Nielsenin (Josh Lucas) kanssa ja alkaa epäillä, että Nielsen on hypnotisoinut sellitoverinsa tekemään rikoksen puolestaan.

Rikostutkijaa asia epäilyttää. Jos hypnoosimurha on totta, miten syyllinen saadaan kiinni? Olsen hakee apua tunnetulta hypnoosiin erikoistuneelta psykiatri Dabrowskilta (Rade Šerbedžija), jonka kanssa hän ajautuu yhä syvemmälle mielen manipulaation maailmaan.

Keskittyessään rikostutkimuksiin Olsen ei huomaa, että taitava manipuloija Nielsen tekee salaa tuttavuutta hänen nuoren vaimonsa Marien (Sara Soulié) kanssa. Pian mystinen tapaus on rikostutkijan sylissä.

Arto Halosen uusin ohjaustyö on aiheeltaan kiehtova trilleri ja mainio epookkielokuva. Elokuva on kerronnaltaan, tekniseltä toteutukseltaan ja näyttelijätyöltään täysin kansainvälistä tasoa. Antti ”Pini” Hellstedtin takuuvarma kameratyö ja elokuvasäveltäjänä tunnetun Tuomas Kantelisen sävelmaailma rikastuttavat elokuvakokemusta.

Näyttelijöistä Josh Lucas tekee vakuuttavinta jälkeä karismaattisena konna Nielseninä. Hän jättää varjoonsa rikostutkija Olsenin, jota näyttelevä Pilou Asbæk on tuttu mm. Game of Thronesista ja Vallan linnakkeesta. Sara Soulié tekee kelpo suorituksen Mariena, mutta tie tähtiin selviää vasta tulevissa tuotannoissa. Sivuosissa nähdään myös suomalaiset tähdet Mikko Nousiainen ja Pamela Tola.

Leffaa olisi voinut tiivistää kerronnallisesti erityisesti alkupuolelta, jossa hypnoosimurhien selvittely ajoittain laahaa. Arto Halonen on kuitenkin oikealla tiellä kohti elokuvan kansainvälisiä piirejä. Elokuva saa ensi-iltansa 29.3.2018.

Elokuvan traileri:

                                    

Kaikki edellytykset klassikkoleffaksi****

                                Siivoojat Elisa (Sally Hawkins) ja Zelda (Octavia Spencer)
                                löytävät jotain outoa avaruustutkimuskeskuksesta.

Kauhufantasian mestarin Guillermo del Toron uusin elokuva The Shape of Water (2017) on erinomainen, mutta samalla hämmentävä elokuva. Leffa on leivottu klassikkoelokuvan aineksista: mielenkiintoisesta juonesta, kovatasoisista näyttelijäsuorituksista, loistavasta kuvauksesta ja ehjästä tarinankerronnasta. Täytyy vain toivoa, että tämä sadunomainen 13 Oscarin ehdokas vetää väkeä kauhavalaiseen sohvateatteriin.

Meksikolaisohjaaja tunnetaan parhaiten fantasiaelokuvastaan Pan’s Labyrinth (2006). Muutaman epätasaisen filmin jälkeen ohjaaja tuntuu osuneen kultasuoneen. ”Veden muoto” on hallittu, romanttinen ja oudon eroottinen filmi, jonka sadunomaisuus viehättää katsojaa. The Shape of Wateria voi pitää elokuvalajien cocktailina. Se on sekoitus kauhua, draamaa, satuelokuvaa, musikaalia, sci-fiä ja tummasävyistä film noiria.

Elokuva sijoittuu vuoden 1962 Baltimoreen, kylmän sodan huipennusvuoteen, jolloin Kuuban ohjuskriisi oli syöstä planeettamme kolmanteen maailmansotaan. Tapahtumien keskiössä on Occam-niminen avaruustutkimuskeskus, jonne tuodaan Amazonjoesta pyydystetty vesiolento (Doug Jones). Hirviöksi leimattua olentoa säilytetään suuressa vesitankissa.

Tutkimuskeskuksessa siivoojana työskentelevä mykkä Elisa Esposito (Sally Hawkins) on elämässään yksinäinen. Hänen ystäviinsä kuuluvat vain tomera musta työtoveri Zelda Fuller (Octavia Spencer) ja naapurissa asuva homoseksuaali mainospiirtäjä Giles (Richard Jenkins), josta aika on ajamassa ohi.

Monille laitoksissa työskenteleville Elisa on käytännössä näkymätön -  ja hierarkian alimmalla portaalla. Hän löytääkin yllättäen vesiolennon. Kaksi mykkää löytävät keinonsa kommunikointiin ja sitä mukaa yhteyden. Kun siivooja saa kuulla laitoksen suunnitelmista hankkiutua vesiolennosta eroon, hän ryhtyy valmistelemaan sen pelastamista. Elisan ja vesiolennon kiintymyssuhde syvenee lopulta rakkaudeksi.

Elokuvan hirviömäisin hahmo ei kuitenkaan ole vesiolento, vaan sen vanginnut turvallisuuspäällikkö eversti Richard Strickland (Michael Shannon). Strickland piinaa ja pahoinpitelee vesiolentoa julmasti. Tilanne vain mutkistuu, kun elokuvaan ilmestyvät Neuvostoliiton palkkaamat vakoojat.

Eversti on leffan hahmoista yksiulotteisin ja vastenmielisin. Shannon kuitenkin täyttää hienosti paikkansa pahiksen roolissa alusta elokuvan loppumetreille asti.

”Veden muodon” upeimman näyttelijäsuorituksen tekee Sally Hawkins, jonka sanaton ja viittomin kuorrutettu roolityö on Oscar-ehdokkuutensa ansainnut. Hänen eleensä, ilmeensä ja kehonkielensä tuovat vaivattomasti esiin niin suuren pelon kuin epäitsekkään rakkauden. Hänen ja vesiolennon syleilyissä ja rakkauskohtauksissa on outoa erotiikkaa enemmän kuin monissa kassamagneettielokuvissa.

Mieleenpainuvia ovat myös Richard Jenkinsin sympaattinen Giles, ja Octavia Spencerin Zelda, joka pitää terhakkaasti kurissa myös laiskanpulskan miehensä Brewster Fullerin (Martin Roach).

The Shape of Waterin keskeinen sanoma on erilaisuuden hyväksymisessä ja ennakkoluulojen torjunnassa. Elokuvaan tuovat oman kauneutensa kuvaaja Dan Laustsenin taidokas kameratyö ja Alexandre Desplatin sadunomaisuutta tähdentävä orkesterimusiikki. Viittä tähteä "Veden muoto" ei saavuta. Kylmää sotaa on kuvattu viime aikoina del Toron elokuvaa paremmin eikä katsoja kykene aivan täysin samastumaan fantasiamaailman hahmoihin.

Elokuvan traileri: