sunnuntai 6. toukokuuta 2018

Räävitön komedia hirmuhallitsijan manttelinperijöistä****

                                Sairauskohtauksen saaneen Stalinin ympärillä manttelinperijät
                                Malenkov, Hrushtshov ja Berija.


Y-Kinon valkokankaalla on nyt nähtävissä yksi alkuvuoden elokuvatapauksista. Poliittisen satiirin mestari Armando Iannucci on tehnyt niin sysimustan ja räävittömän komedian Stalinin kuolemasta ja sitä seuranneesta valtataistelusta, että Venäjän kulttuuriministeriö veti elokuvan pois levityksestä muutama päivä ennen leffan ensi-iltaa. The Death of Stalin (2017) on taidokas yhdistelmä raskaan sarja revittelyä, Venäjän synkän historian dramatisointia ja konekiväärimäistä dialogia, joka ajoittain hipoo mauttomuutta.

Neuvostoliiton vainoharhainen diktaattori generalissimus Josif Stalin (1878-1953) on viime vuosisadan pelottavimpia henkilöhahmoja. Hän aloitti talvisodan, teollisti jättiläisvaltion, selviytyi toisen maailmansodan voittajaksi, ja surmautti arviolta 25-30 miljoonaa ihmistä säälimättömissä ja neuvostoyhteiskunnan kaikille tasoille yltäneissä puhdistuksissaan 1920- ja 1930-luvulla. Toisen maailmansodan uhriluvut ovat vielä erikseen. Omien kansalaisten piinaaminen jatkui Stalinin 5. maaliskuuta 1953 tapahtuneeseen kuolemaan asti.

Tätä massiivisten ruumiskasojen luomaa taustaa vasten skottiohjaajan kuvaus Stalinin kuolemasta ja sitä seuranneesta valtataistelusta komedian keinoin on hullunrohkea, mutta onnistunut. The Death of Stalin perustuu Fabien Nuryn ja Thierry Robinin samannimiseen sarjakuvaan, jonka pohjalta käsikirjoituksen ovat muokanneet ohjaajan itsensä lisäksi David Schneider, Ian Martin ja Peter Fellows.

Elokuva käynnistyy Moskovassa 1.3.1953. Radio Moskova lähettää eetteriin Mozartin konserton, johon neuvostodiktaattori (Adrian McLoughlin) tykästyy. Hän soittaa puhelimella ohjelman tuottajalle (Paddy Considine) ja pyytää konserttitaltioinnin lähettämistä datshalleen. Tuottaja panikoi, koska konserttia ei nauhoitettu.

Stalinin puhdistuksissa tuttaviaan menettänyt pianisti kieltäytyy aluksi yhteistyöstä, mutta lupautuu soittamaan runsaan ruplapalkkion innoittamana. Ainoa keino tyydyttää hirmuhallitsija toive on soittaa konsertto uudelleen ja nauhoittaa se. Kuoliaaksi peloteltu studioyleisö istuu uudelleen aloilleen ja aplodeeraa vimmatusti orkesterille vain miellyttääkseen diktaattoria.

Pian levytyksen vastaanotettuaan Stalin saa halvauskohtauksen datshallaan ja kaatuu lattialle. Kukaan ei uskalla häiritä diktaattoria. Kun hänen sairauskohtauksensa vakavuus selviää muille neuvostojohtajille, ei taitavia lääkäreitä ole enää jäljellä. Joukkomurhaaja on teloituttanut kaikki hyvät, ja jäljellä olevat vain huonot. Kun Stalinin terveydentila heikkenee, alkaa muiden johtajien kesken hillitön ja kaikki hyvän maun rajat ylittävä kilpailu vallasta.

Kommunistisessa puolueessa vahvimmilta Stalinin seuraajilta vaikuttavat pääministeri Georgi Malenkov (Jeffrey Tambor) ja hänen liittolaisensa, sisäisestä turvallisuudesta vastannut pyöveli Lavrenti Berija (Simon Russel Beale). He ovat toimineet yhteistyössä jo 30-luvun vainoissa ja toisen maailmansodan melskeissä.

Parivaljakon kovimmaksi vastustajaksi nousee Nikita Hruštšov (erinomainen Steve Buscemi). Hurjan valtataistelun pyörteisiin imaistaan myös ulkoministeri Vjatšeslav Molotov (Monty Python-legenda Michael Palin), epäsuosioon joutunut Anastas Mikojan (Paul Whitehouse) ja Suuren isänmaallisen sodan sotilassankari marsalkka Georgi Žukov (Jason Isaacs).

Vallantavoittelijoiden keskinäinen nokittelu Stalinin ruumiin ympärillä on absurdia ja irvokasta. Neuvostojohtajien karrikoidut henkilöhahmot ovat karkeita ihmisiä, jotka tekevät toisilleen tyhmiä käytännön piloja. Historiatietoisen katsojan naurunpyrskähdyksiä hillitsee  se, että hän tietää seuraavansa melkoista tragikomediaa. Elokuvan henkilökaartista jokaisella oli kädet veressä. Puolueterrorista selviytyneet johtajat olivat maksaneet kovan hinnan. He olivat sekä suoraan että välillisesti vastuussa miljoonien, kenties jopa kymmenien miljoonien kuolemasta.

Iannucci osoittaa sysimustan komedian keinon sen, että valta ei voi pohjautua päähänpistoihin ja sokealle lojaalisuudelle, jotka luovat täysin kestämättömän ilmapiirin ja arveluttavan poliittisen kulttuurin. Ideologia ei voi myöskään perustua leväperäiselle etiikalle.

”Stalinin kuoleman” kritiikin kärki osuu myös omaan aikaamme maailmaan, jota leimaavat autoritaaristen johtajien nousu, populismin nousu, johtajien sumeilematon valehtelu sekä demokratian ja sivistyksen vähättely. Vallanjanoiset johtajat käyttävät ideologioita keppihevosenaan, rajoittavat sanan- ja kokoontumisvapautta ja vaativat ehdotonta lojaalisuutta lähipiiriltään. Tuntuuko tutulta?

Elokuvan traileri:



sunnuntai 22. huhtikuuta 2018

Teräsvaarista E-P:n paras elokuva, Varma merkki kahmi palkintoja

                                Voimanostaja Esko Ketolasta (vas.) tehty dokumenttielokuva
                                valittiin  Etelä-Pohjanmaan parhaaksi elokuvaksi 2015-2017.
                                Tyttärenpoika Janiv Oskar (oik.) oli toinen ohjaajista.

KALEVI-PALKINTOJEN VOITTAJAT 2018
Eteläpohjalaisen elokuvan Kalevi-palkinnot 2018 jaettiin Alavuden Kino Kyntäjässä Su.22.4.2018 järjestetyssä Kalevi-gaalassa. Ehdolla palkintoihin oli yksitoista vuosina 2015-2017 valmistunutta julkista levitystä saanutta elokuvaa.

Palkinnot jakautuivat neljälle elokuvalle Varma merkki 7, Teräsvaari 4, Exclusion 3, Hukkakaurat 1

1. Paras elokuva: Teräsvaari (Mättö Media Oy & ISLE)
2. Ohjaus: Marjo Viitala (Varma merkki)
3. Käsikirjoitus: Marjo Viitala (Varma merkki)
4. Miespääosa: Nicklas Pohjola (Varma merkki)
5. Naispääosa: Liisa Nikula (Varma merkki)
6. Miessivuosa: Seppo Koivisto (Hukkakaurat)
7. Naissivuosa: Irina Kunnari (Varma merkki)
8. Kuvaus: Lauri Harju (Teräsvaari)
9. Äänisuunnittelu: Ville Katajala (Varma merkki)
10. Leikkaus: Jussi Rinta-Opas (Teräsvaari)
11. Musiikki: Jarkko Hietanen (Exclusion)
12. Lavastus: Tuulia Jalava ja Marjo Viitala (Varma merkki)
13. Pukusuunnittelu: Beac Dean (Exclusion)
14. Erikoisefektit: Beac Dean (Exclusion)
15. Dokumenttielokuva: Teräsvaari (ohj. Janiv Oskár ja Terhi Romo)
Vuoden uroteko: Tammisunnuntai 1918
Vuoden elokuvateatteri: Kino Kyntäjä Alavus
Eteläpohjalaisen elokuvan Hall of Fame: Antti Tuuri ja Hannu-Pekka Björkman

Etelä-Pohjalaisen elokuvan edistämisyhdistys ry:n puheenjohtaja
Harri J. Panula iloitsi uusien elokuvien suuresta määrästä
Kalevi-gaalassa Alavuden Kino Kyntäjässä.


Antti Tuuri ja Hannu-Pekka Björkman Hall of Fameen

                                Antti Tuuri (vas.) ja Hannu-Pekka Björkman pääsivät mukaan
                                eteläpohjalaisen elokuvan kunniagalleriaan.


Etelä-Pohjalaisen elokuvan edistämisyhdistys ry on valinnut kaksi uutta elokuvataiteen parissa ansioitunutta eteläpohjalaistaustaista henkilöä Hall of Fameen Kalevi-gaalassa Alavudella 22. huhtikuuta 2018. Tähän kunniagalleriaan on nostettu kirjailija-elokuvakäsikirjoittaja Antti Tuuri ja näyttelijä Hannu-Pekka Björkman
.
Kirjailija Antti Tuuri on syntynyt Kauhavalla v. 1944. Häntä voi syystä pitää Etelä-Pohjanmaalle sijoittuvan kirjallisuuden ja elokuvataiteen keskeisenä ikonina.

Antti Tuurin lapsuudenmaisemat muuttuivat usein maanmittausinsinööri-isän työpaikkojen vaihtuessa. Tie vei Lieksan, Kauhavan ja Lohtajan kautta Lappajärvelle. Lukion kaksi ensimmäistä lukuvuotta kuluivat Pietarsaaressa, mutta huikentelevaisen elämän mahdollisuudesta huolestunut isä pakotti poikansa Vimpeliin, jonka yhteiskoulusta Antti kirjoitti ylioppilaaksi v. 1963.

Antti Tuuri pääsi seuraavana vuonna opiskelemaan Teknilliseen korkeakouluun, josta hän valmistui graafisen alan diplomi-insinööriksi v. 1972. Iloista opiskelijaelämää toivonut Tuuri sanoo lähteneensä enemmän teekkariksi kuin insinööriksi. Hänen ensimmäisiä julkaisufoorumeitaan oli legendaarinen Äpy-lehti, mutta esikoisromaani Asioiden suhteet (1971) ja kaksi novellikokoelmaa (1971, 1972) seurasivat pian perässä.

Tuurin tuotanto on hengästyttävän laaja ja kunnioitusta herättävä. Tähän mennessä mekaanisella kirjoituskoneella on taottu 53 romaania ja novellikokoelmaa, noin sata kuunnelmaa, neljä librettoa, 12 dokumenttia, historiikkia ja tietoteosta, 15 näytelmää sekä 14 filmikäsikirjoitusta ja tv-näytelmää. Taitava ja tuottelias kirjailija on kerännyt 18 palkintoa, joista mainittakoon Lakeuden kutsusta v. 1997 saatu Finlandia-palkinto, Pohjanmaa-romaanista v. 1985 annettu Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinto ja vuoden 2009 Aleksis Kivi –palkinto
.
Antti Tuurin yhteistyö elokuvaohjaaja Pekka Parikan kanssa alkoi v. 1981 käsikirjoituksella viisiosaiseen sarjaelokuvaan Vanhempi veli, ja se huipentui Tuurin tuotannon suurmenestyksiin Pohjanmaa (1988) ja Talvisota (1989).

Nämä Kauhavaa ja ylipäänsä eteläpohjalaisuutta kuvaavat blockbusterit saivat jatkoa Lauri Törhösen käsikirjoittamasta ja ohjaamasta Amerikan raitista v. 1990 ja Ilkka Vanteen Lakeuden kutsusta (2000). Kirjailijan läheinen suhde elokuvaan on viimeksi todistettu taitavina käsikirjoituksina luontodokumenttiin Järven tarina (2016), draamadokumenttiin Tammisunnuntai 1918 ja kuusi Jussi-palkintoa juuri kahmineeseen Antti-Jussi Annilan ohjaamaan Ikitiehen (2017).
---
Viime vuoden parhaana kotimaisena elokuvana palkittu Ikitie toi jälleen saman produktion pariin Antti Tuurin ja Hannu-Pekka Björkmanin. He tutustuivat aikanaan Lakeuden kutsun kuvauksissa.


---
Hannu-Pekka Björkman syntyi Kannonkoskella v. 1969, mutta muutti perheensä kanssa Ilmajoelle  kolmivuotiaana. Orastavat näyttelijänlahjat huomattiin jo Ilmajoen Palonkylän ala-asteella, mutta tulevalle uravalinnalle tärkeä kimmoke oli variksenpelättimen rooli paikkakunnan lukion Ihmemaa Ozissa.

Äidinkielenopettaja Antti Välimäki veti harjoitusten tauolla Hannu-Pekan syrjään ja ilmoitti opiskelijalla olevan näyttelijän jalat. Opiskelijan ihmetellessä opettaja jatkoi: ”Sinä et puhu ja kävele yhtä aikaa. Sinä kävelet. Pysähdyt, puhut, ja sitten taas kävelet. Sinulla on näyttelijältä vaadittava rytmitaju.”

Asia konkretisoi silti vasta vuosien kuluttua erilaisten työtehtävien jälkeen. Kun Jack Meatbeat & the Underground Society –bändin kitaristi luopui soittajan haaveistaan, oli aika hakeutua teatterin pariin. Lahden kansanopiston näyttelijälinjan ja Helsingin Ylioppilasteatterin kautta miehen tie vei Teatterikorkeakouluun, josta hän valmistui vuonna 1997.

Björkman on kansallisfilmografia Elonetin mukaan ollut näyttelijänä 58 elokuva- ja tv-tuotannossa, Internet Movie Databasessa näyttelijäkrediittejä on 70 aina tv-sarjoista Hovimäki ja Tahdon asia elokuviin Ikitie ja 95. Ennen joulua ensi-iltaan tulee draamaelokuva Ihmisen osa, joka perustuu Kari Hotak   aisen menestysromaaniin, ja jossa Hannu-Pekalla on päärooli.

Björkman sai kuukausi sitten Jussi-palkinnon parhaasta miessivuosasta Ikitie-elokuvan Kallosena. Hannu-Pekka Björkmanin meriitteihin kuuluu myös parhaan miespääosan Jussi-palkinto vuodelta 2006 elokuvassa Eläville ja kuolleille. Hänet on palkittu myös parhaan näyttelijän palkinnolla Mediawave-festivaaleilla Unkarissa v. 2010 roolisuorituksesta elokuvassa Haarautuvan rakkauden talo.

Hannu-Pekka Björkman on juuri palannut näyttelijäksi Suomen kansallisteatteriin. Hänen viisivuotinen pestinsä Teatterikorkeakoulun näyttelijätyön professorina päättyi helmikuussa.

maanantai 9. huhtikuuta 2018

Junttikauhun odottamaton helmi***½

                                Oudon maalaisyhteisön jäseniä Kyrsyällä.

Kotimaisen elokuvan lajityypeistä kauhu on jäänyt aika lailla lapsipuolen asemaan elokuvatuotannoissa. Siksi onkin riemastuttavaa, että elokuvateattereihin on saatu outo ja vinksahtanut, mutta samalla laadukas junttikauhuelokuva. Yhdysvalloissa oppinsa saaneen Roope Oleniuksen Kyrsyä – Tuftland (2018) on mainio pienen budjetin indie-elokuva raikkaine uusine näyttelijöineen.

Varsin karsealta kuulostava Kyrsyä on saanut nimensä sulkavalaisesta kylästä. Sinne elokuvan tapahtumat eivät kuitenkaan sijoitu. Elokuva sai maailmanensi-iltansa joulukuussa Yhdysvalloissa, jossa se palkittiin parhaasta ohjauksesta Austinin Other Worlds –festivaalilla sekä parhaana fiktioelokuvana Arizonan Underground Film Festivalilla. Kyrsyän on käsikirjoittanut, ohjannut ja tuottanut Roope Olenius.

Elokuvan päähenkilö on tekstiilialan opiskelija Irina (Veera W. Vilo), jonka parisuhde on kariutunut ja lupaava kesätyöpaikka mennyt sivu suun. Elämäntilanteeseensa kyllästynyt neito ottaa vastaan kesätyön hämäräperäisestä Kyrsyän metsäkylästä, jossa asuu eristäytynyt ja perinteitä vaaliva pieni kyläyhteisö.

Kyrsyäläiset kasvattavat lampaita ja harjoittavat pienimuotoista kotiteollisuutta. Miehet käyvät metsällä ja kalassa, naiset hoitavat lapset ja kodin. Kaupunkielämään ja oravanpyörässä juoksemiseen kyllästynyt Irina tuntuu aluksi sopeutuvan hyvin yhteisöön, vaikka sen eriskummalliset tavat hämmentävätkin nuorta naista. Ruokarukous on erikoinen, samoin arkipäivän tervehdys ”Terve ja etukäteen moi”.

Irinan tukena muutoksessa on ystävällinen Maaria (Saara Elina), joka toimii nuorisovastaavana vähäväkisessä kylässä. Miehistä Pertti (Miikka J. Anttila) on oudon kiinnostunut Irinan asioista, epäsiistit Severi (Ari Savonen) ja Jalmari (Janne-Markus Katila) itse Irinasta.

Vähitellen päähenkilö tulee tietoiseksi siitä, että hänelle on varattu kylässä tekstiilitehtaan kesätytöstä jyrkästi poikkeava rooli. Trillerin ainekset alkavat tiivistyä, unen ja valveen tilat sekoittua, eristäytyneisiin yhteisöihin liittyvät voimakkaat seksuaaliset patoumat purkautua. Irina tempaistaan mukaan tapahtumien ketjuun, hiljalleen eskaloituvan kauhun julkituloon, kun kylän salaisuudet paljastuvat.

Kyrsyän esikuvia ovat Rosemaryn painajaisen (1968) ja Uhrijuhlien (1973) kaltaiset kauhuklassikot, mutta mukaeltuna. Roope Oleniuksen ohjaustyö on varmaa. Alun japanilaistyyppinen äänimaailma, rauhallinen kuvarytmi, esinemaailman aikatasojen sotkeminen ja hailakat värit johdattelevat katsojan hitaasti avautuvaan aavemaiseen tunnelmaan. Neea Viitamäen Kyrsyä-nimiseen näytelmään pohjaava käsikirjoitus on monipuolinen ja teemoiltaan rikas.

Katsoja voi kokea Kyrsyän agraariyhteisön raivostuttavan takapajuiseksi ja miesvaltaiseksi, ja sen tavat yliampuvan junttimaisiksi, mutta se sallittakoon kauhuelokuvalle. Tätä ongelmallisempia ovat näyttelijöiden keskinäiset tasoerot. Veera W. Vilon ja Saara Elinan roolityöt kantavat silti elokuvaa hienosti eteenpäin kohti yllättävää loppua.

Kyrsyä - Tuftland on mainio esikoisohjaus ja mustaa huumoria tihkuvan junttikauhun valkea helmi - ja kenties tuleva kulttileffaklassikko.

Elokuvan trailerin löydät tästä:




sunnuntai 8. huhtikuuta 2018

Kauhun kevyt kosketus**

                                Nukkekasvoinen tappaja (Emma Bellomy) piinaa elokuvassa
                                amerikkalaisperheen kapinoivaa teinitytärtä (Bailee Madison).



Y-Kinon kevään neljän kauhuelokuvan sarjan avasi ohjaaja Johannes Robertsin The Strangers – Pray at Night (2018). Kyseessä on jatko-osa kymmenen vuoden takaisella kulttileffalle The Strangers (2008), jossa nuoripari joutuu kolmen naamioituneen hahmon vainoamisen kohteeksi. Sama teema on keskiössä myös jatko-osassa.

Elokuva alkaa lupaavasti.  Pakettiauto lipuu pimeässä syrjäiselle leirintäalueelle Kim Wilden kasarihitin Kids in America soidessa. Asuntovaunussa asuva nainen havahtuu Nukkekasvoisen naisen (Emma Bellomy) läsnäoloon. Samoihin aikoihin Pin Up-naamarilla verhottu tappaja (Lea Enslin) painautuu naisen aviomiehen vuoteeseen. Naamioituneet tappajat hoitavat pian ensimmäiset uhrinsa.

Elokuva etenee amerikkalaiselle pientaloalueelle. Siellä nelihenkinen perhe on lähdössä viemään kapinoivaa ja pahantuulista teinityttö Kinseytä (Bailee Madison) yksityiskouluun kasvamaan. Baseball-kentältä haetaan mukaan myös vastahakoinen teinipoika Luke (Lewis Pullman), joka lopulta lähtee mukaan äiti Cindyn (Christina Hendricks) ja isä Miken (Martin Hendersonin) mieliksi.

Pitkän matkan vuoksi perhe päättää pysähtyä yöksi Gatlin Laken leirintäalueelle, jossa he tietävät saavansa yösijan Marvin-sedän luota. Tämä on jättänyt tervetuloviestin kauppaan nelikolle, joka suuntaa tyhjälle asuntovaunulle asettautuakseen yösijoilleen. Pian oveen koputetaan ja Nukkenaama kysyy jo ykkösosassa kuullun kysymyksen ”Onko Tamara kotona?”. Saatuaan kielteisen vastauksen pimeässä piilotellut tappaja poistuu paikalta.

Perheeseensä suivaantunut Kinsey haluaa hetkeksi irti holhouksestaan ja poistuu myöhäisillan pimeyteen. Luke lähetetään hänen peräänsä. Kun kaksikko pian löytää murhatun Marvinin vaimoineen, kauhuelokuva pyörähtää todella käyntiin. Naamioituneen naiskaksikon täydennysmieheksi liittyy kirvestä heiluttava Säkkipää (Damian Maffei). Jahti on valmis alkamaan…

The Strangers – Pray at Night muistuttaa kliseineen 1980-luvun slasher-kauhuleffoja. Teräaseet kiiltävät yön pimeydessä, neonvalot hohkaavat, psykopaatit metsästävät viattomia uhrejaan, jotka ravaavat kauhuissaan ympäri leirintäaluetta piilopaikkoja etsien.

Elokuvan ongelmat liittyvät ennalta-arvattavuuteen ja ohueksi käsikirjoitettuihin henkilöhahmoihin. Säikyttelykohtauksia on sen verran tiheään, ettei katsoja ehdi vaipua kauhuelokuvan pelottavaan tunnelmaan. Elokuvan uskottavimmat henkilöhahmot ovat teinityttö Kinsey ja hänen äitinsä Cindy, jota näyttelevä Christina Hendricks nousi maailmamaineeseen kiitetyssä ja palkitussa television draamasarjassa Mad Men. Luke ja Mike jäävät rooleissaan varsin yksiulotteisiksi.

Jos alkuperäinen The Strangers oli kelpo slasher-kauhun uranuurtaja, jää sen jatko-osa todennäköisesti usvaan tässä elokuvalajissa.

Elokuvan trailerin löydät tästä:



torstai 15. maaliskuuta 2018

Murhia hypnoosin vallassa***½

                                Suojelusenkelin pääpari on rikostarkastaja Olsen (Pilou Asbæk
                                vaimonsa Marien (Sara Soulié) kanssa.


                                       
Kauhavan Y-Kino isännöi maanantaina 12.3. kansainvälisen The Guardian Angel –elokuvan PR-tilaisuutta. Sohvateatteriin olivat tulleet vieraiksi elokuvan ohjaaja Arto Halonen ja naispääosan esittäjä suomalais-tanskalainen Sara Soulié. Elokuvateatterin yleisö sai todistaa myös Skype-yhteyttä Broadwaylle, jossa haastateltavana oli Josh Lucas, elokuvien Kaunis mieli (2001) ja Sweet Home Alabama (2002) tähti.

Elokuvateatterin johtaja Ilkka Peura esitteli Halosen ja Soulién, joille ennakkonäytännön yleisöllä oli mahdollisuus tehdä kysymyksiä. Dokumenttielokuvistaan ja varsin suomalaiskansallisista tuotannoistaan (Prinsessa, Isänmaallinen mies, Sinivalkoinen valhe) tunnettu Halonen ottaa uutuuselokuvallaan aimo harppauksen maailmalle. Noin kolmen miljoonan euron budjetilla kuvattu The Guardian Angel (Suojelusenkeli, 2018) on suomalais-kroatialais-tanskalaista yhteistuotantoa.

Leffa kuvattiin pääosin Kroatian Zagrebissa, joka kapeine kujineen sopi mainiosti 1950-luvulle sijoittuvan psykologisen trillerin ympäristöksi. Halonen sanoo ihmismielen ja hypnoosin kiinnostaneen häntä yli 20 vuotta, kun hän oli tavannut yhden elokuvan päähenkilön todellisen esikuvan. On mielenkiintoista nähdä myös, tuleeko Suojelusenkelin naispääosasta viehättävän ja kosmopoliittisen Sara Soulién läpimurtorooli.

Josh Lucas tavoitettiin Skypen avulla teatterista New Yorkin Broadwaylta. Vaikka yhteys teknisesti takkuilikin, amerikkalaisnäyttelijä suitsutti Halosta älykkääksi ja salaperäiseksi ohjaajaksi, mieheksi, joka vetelee naruista (puppet master).


                                          Onko Schow Nielsenillä (Josh Lucas) jotain
                                          tekemistä hypnoosimurhien kanssa?

Suojelusenkeli on tositapahtumiin perustuva trilleri Tanskaa 1950-luvulla kuohuttaneista hypnoosimurhista. Rikostutkija Anders Olsen (Pilou Asbæk) saa selvitettäväkseen tapauksen, jossa pankkiryöstäjä ampuu kaksi virkailijaa ja pakenee rahojen kanssa Kööpenhaminan kaduille. Pidätettäessä mies väittää tehneensä teon yksin. Omituisen tapauksesta tekee se, että jotkut silminnäkijät sanovat pankkiryöstäjän käyttäytyneen kuin olisi transsissa.

Olsen saa selville, että syytetty on istunut vankilassa yhdessä karismaattisen Björn Schouw Nielsenin (Josh Lucas) kanssa ja alkaa epäillä, että Nielsen on hypnotisoinut sellitoverinsa tekemään rikoksen puolestaan.

Rikostutkijaa asia epäilyttää. Jos hypnoosimurha on totta, miten syyllinen saadaan kiinni? Olsen hakee apua tunnetulta hypnoosiin erikoistuneelta psykiatri Dabrowskilta (Rade Šerbedžija), jonka kanssa hän ajautuu yhä syvemmälle mielen manipulaation maailmaan.

Keskittyessään rikostutkimuksiin Olsen ei huomaa, että taitava manipuloija Nielsen tekee salaa tuttavuutta hänen nuoren vaimonsa Marien (Sara Soulié) kanssa. Pian mystinen tapaus on rikostutkijan sylissä.

Arto Halosen uusin ohjaustyö on aiheeltaan kiehtova trilleri ja mainio epookkielokuva. Elokuva on kerronnaltaan, tekniseltä toteutukseltaan ja näyttelijätyöltään täysin kansainvälistä tasoa. Antti ”Pini” Hellstedtin takuuvarma kameratyö ja elokuvasäveltäjänä tunnetun Tuomas Kantelisen sävelmaailma rikastuttavat elokuvakokemusta.

Näyttelijöistä Josh Lucas tekee vakuuttavinta jälkeä karismaattisena konna Nielseninä. Hän jättää varjoonsa rikostutkija Olsenin, jota näyttelevä Pilou Asbæk on tuttu mm. Game of Thronesista ja Vallan linnakkeesta. Sara Soulié tekee kelpo suorituksen Mariena, mutta tie tähtiin selviää vasta tulevissa tuotannoissa. Sivuosissa nähdään myös suomalaiset tähdet Mikko Nousiainen ja Pamela Tola.

Leffaa olisi voinut tiivistää kerronnallisesti erityisesti alkupuolelta, jossa hypnoosimurhien selvittely ajoittain laahaa. Arto Halonen on kuitenkin oikealla tiellä kohti elokuvan kansainvälisiä piirejä. Elokuva saa ensi-iltansa 29.3.2018.

Elokuvan traileri:


                                    

lauantai 17. helmikuuta 2018

Kaikki edellytykset klassikkoleffaksi****

                                Siivoojat Elisa (Sally Hawkins) ja Zelda (Octavia Spencer)
                                löytävät jotain outoa avaruustutkimuskeskuksesta.

Kauhufantasian mestarin Guillermo del Toron uusin elokuva The Shape of Water (2017) on erinomainen, mutta samalla hämmentävä elokuva. Leffa on leivottu klassikkoelokuvan aineksista: mielenkiintoisesta juonesta, kovatasoisista näyttelijäsuorituksista, loistavasta kuvauksesta ja ehjästä tarinankerronnasta. Täytyy vain toivoa, että tämä sadunomainen 13 Oscarin ehdokas vetää väkeä kauhavalaiseen sohvateatteriin.

Meksikolaisohjaaja tunnetaan parhaiten fantasiaelokuvastaan Pan’s Labyrinth (2006). Muutaman epätasaisen filmin jälkeen ohjaaja tuntuu osuneen kultasuoneen. ”Veden muoto” on hallittu, romanttinen ja oudon eroottinen filmi, jonka sadunomaisuus viehättää katsojaa. The Shape of Wateria voi pitää elokuvalajien cocktailina. Se on sekoitus kauhua, draamaa, satuelokuvaa, musikaalia, sci-fiä ja tummasävyistä film noiria.

Elokuva sijoittuu vuoden 1962 Baltimoreen, kylmän sodan huipennusvuoteen, jolloin Kuuban ohjuskriisi oli syöstä planeettamme kolmanteen maailmansotaan. Tapahtumien keskiössä on Occam-niminen avaruustutkimuskeskus, jonne tuodaan Amazonjoesta pyydystetty vesiolento (Doug Jones). Hirviöksi leimattua olentoa säilytetään suuressa vesitankissa.

Tutkimuskeskuksessa siivoojana työskentelevä mykkä Elisa Esposito (Sally Hawkins) on elämässään yksinäinen. Hänen ystäviinsä kuuluvat vain tomera musta työtoveri Zelda Fuller (Octavia Spencer) ja naapurissa asuva homoseksuaali mainospiirtäjä Giles (Richard Jenkins), josta aika on ajamassa ohi.

Monille laitoksissa työskenteleville Elisa on käytännössä näkymätön -  ja hierarkian alimmalla portaalla. Hän löytääkin yllättäen vesiolennon. Kaksi mykkää löytävät keinonsa kommunikointiin ja sitä mukaa yhteyden. Kun siivooja saa kuulla laitoksen suunnitelmista hankkiutua vesiolennosta eroon, hän ryhtyy valmistelemaan sen pelastamista. Elisan ja vesiolennon kiintymyssuhde syvenee lopulta rakkaudeksi.

Elokuvan hirviömäisin hahmo ei kuitenkaan ole vesiolento, vaan sen vanginnut turvallisuuspäällikkö eversti Richard Strickland (Michael Shannon). Strickland piinaa ja pahoinpitelee vesiolentoa julmasti. Tilanne vain mutkistuu, kun elokuvaan ilmestyvät Neuvostoliiton palkkaamat vakoojat.
Eversti on leffan hahmoista yksiulotteisin ja vastenmielisin. Shannon kuitenkin täyttää hienosti paikkansa pahiksen roolissa alusta elokuvan loppumetreille asti.

”Veden muodon” upeimman näyttelijäsuorituksen tekee Sally Hawkins, jonka sanaton ja viittomin kuorrutettu roolityö on Oscar-ehdokkuutensa ansainnut. Hänen eleensä, ilmeensä ja kehonkielensä tuovat vaivattomasti esiin niin suuren pelon kuin epäitsekkään rakkauden. Hänen ja vesiolennon syleilyissä ja rakkauskohtauksissa on outoa erotiikkaa enemmän kuin monissa kassamagneettielokuvissa.

Mieleenpainuvia ovat myös Richard Jenkinsin sympaattinen Giles, ja Octavia Spencerin Zelda, joka pitää terhakkaasti kurissa myös laiskanpulskan miehensä Brewster Fullerin (Martin Roach).

The Shape of Waterin keskeinen sanoma on erilaisuuden hyväksymisessä ja ennakkoluulojen torjunnassa. Elokuvaan tuovat oman kauneutensa kuvaaja Dan Laustsenin taidokas kameratyö ja Alexandre Desplatin sadunomaisuutta tähdentävä orkesterimusiikki. Viittä tähteä "Veden muoto" ei saavuta. Kylmää sotaa on kuvattu viime aikoina del Toron elokuvaa paremmin eikä katsoja kykene aivan täysin samastumaan fantasiamaailman hahmoihin.

Elokuvan traileri:






lauantai 13. tammikuuta 2018

Harrastajanäyttelijöiden voimannäyttö***

                                               Kauhavalaiset harrastelijanäyttelijät tekivät
                                               lyhytelokuvan kansalaisopiston ohjauksessa.

Kauhavan Y-Kinossa sai joulukuun lopussa ensi-iltansa lähinnä Kauhavalla kuvattu maalaiskomedia Muistoseurat (2017). Lyhytelokuvasta on nopeasti tullut yksi kauhavalaisen elokuvateatterin katsotuimmista leffoista. Suosion ovat taanneet leppoisa tarina, tutut maisemat -  ja erityisesti tunnetut paikalliset harrastelijanäyttelijät.

Ohjaaja Katja Kujalan esikoisteos perustuu Järvilakeuden kansalaisopiston rehtori Leea Kedon noin kymmenen vuotta vanhaan kuunnelmaan. Siihen tehtiin jonkin verran päivityksiä, kun Keto muokkasi kuunnelman näytelmätekstiksi, jota käytettiin  käsikirjoituksen pohjana lyhytleffalle. 
Muistoseurat kuvattiin noin viikon aikana eri puolilla Kauhavaa heinäkuussa 2017. Kuvauksesta ja leikkauksesta vastasi alan ammattilainen Pekka Pohjoispää, joka muutama vuosi sitten veti Elokuvakaupunki-projektia Kauhavalla.

Elokuvan kertojana toimii epämääräisissä oloissa kuollut Antero (äänenä Teemu Hakala). Härmäläisen Anteron pitkäaikainen haave oli meno limusiinilla Kauhavan juhannusjuhlille. Niinpä vainajan veli Kale (Jarmo Kumpula) ja ystävänsä Pena (Jouko Mäkinen) lähtevät kiertämään juhannusjuhlia köyhän miehen limusiinilla toteuttaakseen vainajan tahdon
.
Autoon pakkautuu aluksi myös Kalen ja Antero äiti Lempi (Tuula Kuoppala), jolle uuden Kauhavan muodostaminen 2009 on kova pala. Lempi jättäytyy kuitenkin pian kyydistä Härmän kylpylässä, jossa häntä viihdyttää auervaaramainen mies (Seppo Väkeväinen). Autokyytiin nousevat matkan varrella myös Anteron leski Maire (Mari-Elina Kottari) ja Oulusta oleva runoilija Torsti (Raimo Peltola). Kun mukaan saadaan vielä virkaheitto pappi Kaarina (Tuija Ahola), on elokuvan ydinkaarti koossa.

Muistoseurat on pohjalainen tie-elokuva. Limusiini vie juhannusjuhliin, hetkeksi Seinäjoellekin. Pääosin pyöritään kuitenkin nyky-Kauhavalla. Katsojan mielenkiintoa pitää yllä harrastajanäyttelijöiden ohella kuvauspaikkojen tunnistaminen.

Antero saa muistoseuransa, mutta matkan varrelta vainajasta paljastuu yllättäviä, jopa dramaattisia asioita.

Muistoseuroissa viehättää paikallisuus ja mainiot harrastelijanäyttäjät. Arvostelijalle jäivät erityisesti mieleen Kalea näyttelevä Jarmo Kumpula, limusiinikuskina hääräävä Jouko Mäkinen, papinroolin sisäistänyt Tuija Ahola ja omalaatuista Torstia näyttelevä Kalevi Peltola. Ammattilaisuutta tuo elokuvaan Pekka Pohjoispää, jonka kuvaus ja jälkikäsittely ovat laatutyötä.

Noin 10 000 euron minibudjetilla on saatu aivan kelpo komedia aikaan. Lyhytelokuvan käsikirjoitus jää hieman keskinkertaiseksi eikä Muistoseurojen musiikki tai äänimaailmakaan sytytä. Kyse on resursseista. Jotenkin tuntuu siltä, että elokuvan harrastelijanäyttelijöistä olisi ollut otettavissa enemmänkin irti. Toivottavasti Muistoseurojen suosio siivittää tekijäkaartin uusiin ulostuloihin tulevaisuudessa.


Paikallisesti on hienoa myös kauhavalaisten antama tuki elokuvalle. Muistoseuroja oli toteuttamassa kymmeniä ihmisiä ja käytännön asioissa auttoi 50 henkeä. Kökkähenkeä parhaimmillaan!

Elokuvan traileri:


sunnuntai 31. joulukuuta 2017

Riemastuttavaa hurrihuumoria****

                                Solsidanin pariskunnat Fredde ja Mickan sekä Anna ja Alex
                                ovat kokoontuneet joulunviettoon, kun uutispommi putoaa.

Ruotsalainen tv-sarja Solsidan - Onnea onkimassa ehti valloittaa humoristisella otteellaan monen suomalaisenkin sydämen viiden tuotantokautensa aikana. Kahden pariskunnan perhe- ja parisuhde-elämää seurannut menestyssarja on nyt saanut jatkeekseen täyspitkän elokuvan Solsidan (2017). Kyseessä on mitä mainioin komediaelokuva täynnä tilannekomiikkaa, huvittavia dialogeja ja ammattitaitoisia näyttelijäsuorituksia.

Felix Herngrenin ohjaama Solsidanin valkokangasversio alkaa dramaattisesti ja tummasävyisesti keskellä Saltsjöbadenin äveriästä asuntoaluetta Tukholman kupeessa. Elokuvan pääpareista hammaslääkäri Alex Löfström (Felix Herngren) ja näyttelijävaimonsa Anna (Mia Skäringer) ilmoittavat keskellä jouluidylliä aikovansa erota. Anna on löytänyt kiltin ja konflikteja välttelevän miehensä tilalle nuoremman, vetreämmän ja urheiluhenkisemmän Davidin (Henrik Schyffert).

Solsidanin hienostoalueen ökyrikas aviopari Fredrik ”Fredde” Schiller (Johan Rhenborg) ja Mikaela ”Mickan” (Josephine Bronebusch) järkyttyvät ystäviensä uutisesta. Fredde pyrkii ratkomaan Alexin parisuhdekriisiä ja yrittää auttaa ystäväänsä löytämään rinnalleen uuden naisen. Ilman pankinjohtajaystävänsä apua Alex tutustuu herttaiseen Bellaan (Frida Hallgren), josta tulee hänen uusi heilansa.

Näin on rakennettu alkuasetelma herkulliseen komediaan, jossa Fredden huolia lisäävät sosialistisia ajatuksia omaksunut teinipoika Victor (Leonardo Rojas) ja ennen kaikkea isäukko Maurtiz (Sven Wollter), josta Fredde on pahasti vieraantunut. Mickan yrittää toimia apurina miehensä ja appiukkonsa välien lämmittämisessä, kun hän kuulee Maurtizin asustelevan skoonelaisessa paremman väen kesäparatiisi Torekovissa.

Mickan haluaa olla hienostoalueen ykkösleidi, mutta hänen vaaleat hiuksensa uhkaavat harmaantua kovan kilpailijattarensa Lussanin (Rebecka Teper) takia. Hänen ja Lussanin rupattelu voi vaikuttaa asialliselta, mutta silmistä sinkoilevat samalla pienet terävät tikarit keskustelukumppanin suuntaan.

Elokuvan riemastuttavimmat hetket tarjoutuvat kuitenkin itaran ja tungettelevan pariskunnan Oven (Henrik Dorsin) ja vaimonsa Anetten (Malin Cederbladh) tahdittomuudesta. Perillisen toivossa Ove on valmis mitä ihmeellisimpiin tempauksiin. Voi sitä myötähäpeän määrää, jota katsoja tuntee hohotuksensa lomassa!

Solsidanin onnistuneen ja täysipainoisen komiikan taustalta löytyy uusi taitava käsikirjoittaja Jesper Harrie. Roolihahmot ovat karikatyyrejä, mutta lähes jokainen tuntee samankaltaisia pariskuntia lähipiiristään. Solsidan tekee hyväntahtoista pilaa niin keski-ikäisten pariskuntien ongelmista kuin tasa-arvoaan vaalivien ruotsalaisten luokkaeroistakin.

Älykkäästi diskuteeraavien "hurrien" hurtti huumori lyö Solsidanissa jälleen kerran valtaosan suomalaishupailuista, joiden komiikka rakentuu valitettavan usein humalaisen örvellyksen varaan.

Elokuvan traileri:


perjantai 15. joulukuuta 2017

Tähtien sodan mainio jatko-osa***½

                                 Star wars: The Last Jedi yhdistää hyvin vanhan ja uuden.
                                 Chewbacca (Joonas Suotamo) ja uusi tulokas porg-lintu.

Odotettu Star Wars: The Last Jedi (2017) palaa varsinaiseen Star Wars -saagaan. Ohjaaja-käsikirjoittaja Rian Johnson jatkaa tarinaa siitä, mihin kahden vuoden takaisessa  The Force Awakens -leffassa jäätiin.
Siinä galaksia hallitseva Ensimmäinen ritarikunta (Imperiumin manttelinperijä) kärsi katkeran tappion, kun kapinalliset tekivät selvää jättimäisestä Starkiller-superaseesta. Pahisliittoutumalle kyse oli kuitenkin vain hävitystä taistelusta, ei koko sodasta. Aavikkoplaneetalta kotoisin olevan nuoren Rayn (Daisy Ridley) tehtäväksi tuli etsiä karaistunut jediritari, joka voisi johdattaa kapinalliset voittoon. The Force Awakensin lopussa viimeinen jedi löytyikin:  äreäksi vanhukseksi kasvanut Luke Skywalker (Mark Hamill). 
Reyn harmiksi erakoitunut Luke Skywalker ei halua hievahtaakaan turvapaikastaan syrjäiseltä saarelta. Legendaarinen  jedimestari on haluton tarttumaan valomiekkaan ja ryntäämään sisarensa prinsessa Leian (edesmennyt Carrie Fisher) johtamien ja rotkon reunalle joutuneiden kapinallisten avuksi. Luken välipitämättömyyteen on syynsä. Kaikki juontaa juurensa siihen, kun sisarenpoika Ben Solo (Adam Driver) siirtyi Voiman pimeälle puolelle ja muuttui Kylo Reniksi.
Ensimmäisen ritarikunnan yksinvaltias Snoke (Andy Serkis + CGI) tietää, että jediritarikunta pysyy uhkana niin kauan kuin Luke Skywalker on hengissä. Siksi tämä matalaääninen sadisti yllyttää Kylo Renin jedimestarin perään.
Kapinallisten tukalaa tilannetta yrittävät ratkoa Ensimmäisen ritarikunnan riveistä eronnut Finn (John Boyega) ja sisarensa menettänyt Rose (Kelly Marie Tran). He kuulevat kasinoplaneetalla majailevasta hakkerista,  joka voisi auttaa kapinalliset voittoon. Hakuoperaatiossa tukea antavat herkästi tulistuva pilotti Poe (Oscar Isaac) ja sekä sympaattinen pallorobotti BB-8.
Visuaalisesti todella näyttävä Viimeinen jedi sopii Star Wars -jatkumoon hienosti.  Leffan ensimmäinen tunti on intensiivinen ja vauhdikas. Alun näyttävän avaruustaistelun jälkeen vaihdetaan maisemaa ehkä jopa liiankin nopeasti.
Ohjaaja Johnson on ollut Star Wars -saagan suuri ihailija. Mukana on tuttuja asioita, joita kaikki edelliset elokuvat nähneet tunnistavat ja pieniä yksityiskohtia, joilla palkitaan vannoutuneimpiakin faneja. Mutta ennen kaikkea Johnson tuo Tähtien sodan maailmaan runsaasti lisää huumoria, syvyyttä ja tunnetta.
Elokuvan vaikuttavat taistelukohtaukset eivät ole pääasia. Niitä tärkeämmäksi nousevat elokuvan maailman ja olennot. The Last Jedi lähes tavoittaa George Lucasin luoman fantasia- ja sci-fi-maailman. Uusia oliota edustavat tässä kahdeksannessa episodissa mm. varsin söpöt porg-linnut, joista varmasti tulee haluttua fanitavaraa.
Upeista näyttelijäsuorituksista on esiin nostettava konkarit Mark Hamill ja Carrie Fisher. Myös dynaaminen Daisy Ridley, ristiriitainen pahis Adam River ja uusi tuttavuus Kelli Marie Tran ovat rooleissaan erinomaisia. Hyvin pärjää myös suomalainen 31-vuotias Joonas Suotamo Chewbaccan roolissa. Pahiten puolestaan floppaa kapinallisten vara-amiraali Holdoa näyttelevä Laura Dern, joka on poikkeus naisenergiaa pursuavassa leffassa.
Viimeinen jedi on uuden trilogian välielokuva, joka jatkaa aiempaa ja pohjustaa tulevaa loppuhuipennusta.  Siinä huumori, toiminta ja sadunomainen seikkailutarina ovat sopivasti tasapainossa toisiinsa nähden. Elokuvan 2,5 tunnin pituus ja suurpahiksen puute ovat miinusta. Yksinvaltias Snoke ei vedä vertoja alkuperäissaagan keisari Palpatinelle, pimeyden ruhtinaalle.
The Last Jedi on omistettu prinsessa Leiaa saagan alusta asti näytelleelle Carrie Fisherille, joka menehtyi sydänkohtaukseen elokuvan kuvausten jälkeen viime vuoden joulukuussa.

                                Ray (Daisy Ridley) yrittää maanitella jedimestari Luke
                                Skywalkeria (Mark Hamill) taistoon kapinallisten puolesta.

Elokuvan traileri:





































sunnuntai 3. joulukuuta 2017

Pohjanmaata vapauttamassa**½

                                Tammisunnuntain tapauksia käsitellään ensi kerran
                                elokuvan keinoin Ilkka Vanteen ohjaustyössä.

Y-Kinossa on tänä syksynä ollut laaja kattaus Suomen kohtalonvuosiin liittyviä elokuvia. Antti Tuurin käsikirjoittama ja Antti-Jussi Annilan ohjaama Ikitie (2017) ja Aku Louhimiehen supersuosittu Tuntematon sotilas (2017) ovat saaneet kansalaiset niin paikalliseen sohvateatteriin kuin muihinkin elokuvateattereihin kautta maan. Tuntematon sotilas on ylittänyt jo 700 000 katsojan rajan.

Antti Tuurin käsikirjoittama ja Ilkka Vanteen ohjaama dokumenttielokuva Tammisunnuntai 1918 (2017) sai ensi-iltansa Ylistarossa elokuvateatteri Matin-Tuvan Filmiä ja valoa –festivaalilla marraskuussa. Y-Kinossa elokuvan seuraavat esitykset ovat itsenäisyyspäivänä 6.12. ja torstaina 7.12.
Tammisunnuntai-dokumentti taustoittaa Suomen sisällissotaa ja kertoo erityisesti venäläisvaruskuntien aseistariisumisesta tammikuun 27.-28.1. yönä Etelä-Pohjanmaalla.

Alkusysäys tuleville tapahtumille annettiin Ylistaron Peränevalla, jossa Kainaston ja Kitinojan suojeluskuntalaiset kaatoivat venäläismatruuseja kuljettaneen junan ja vangitsivat heistä 40. Yön dramaattisina tunteina noin 3000 venäläissotilasta riisuttiin aseista Ylistarossa, Lapualla, Vaasassa ja Seinäjoelle Mannerheimin käskyyn perustuen.

Draamadokumentti painottuu Ylistaron tapahtumiin. Muutamaa päivää ennen h-hetkeä Ylistaron suojeluskuntalaiset onnistuivat varastamaan Herttualan koulun hirsiaitasta satakunta kivääriä 120 venäläissotilaan nenän edessä. Tammisunnuntaina Ylistaron suojeluskuntalaiset sekä Vöyrin sotakoulun joukot, yhteensä 800 miestä, riisuivat aseista 400 venäläistä sotilasta Ylistarossa. Tämä merkitsi lähtölaukausta valkoiselle armeijalle Suomen sisällissodassa, joka alkoi Pohjanmaalla vapaussotana.

Tammisunnuntai 1918 alkaa noin kymmenen minuutin taustoituksella, jossa valokuvin, filmipätkin ja aikalaiskertomuksin selvitetään Suomen päätymistä Venäjän vallan alle, sortokausien toimenpiteitä Suomen autonomisen aseman heikentämiseksi, jääkäriliikkeen syntytaustaa ensimmäisen maailmansodan oloissa ja yhteiskunnallisen tilanteen kärjistymistä. Elokuvaa on dramatisoitu aidoilla kuvauspaikoilla Ylistarossa. Dokumentin yksi näyttelijöistä on kauhavalaistaustainen Sauli Kangas.

Pääosa dokumentin materiaalista on tuttua Suomen historiaa opettaneille. Uutta arvokasta ja aiemmin vähänkäytettyä materiaalia edustaa Päivälehden (nykyinen Helsingin Sanomat) arkiston Eljas Erkon muistiinpanot. Vimpelin sotakoulun käynyt ja Vöyrin sotakoulussa opettanut Erkko johti Ylistarossa rukoushuoneen ja nuorisoseurantalon valtausta.

Elokuvan taustalta löytyy laaja työryhmä, johon ovat kuuluneet Ylistaron tammisunnuntai 100 vuotta –työryhmä, Vörå krigskolasarbetsgrupp, Filmiä ja valoa festivaali ry, Vapaussodan Perinneliitto ry sekä Vapaussodan ja Itsenäisyyden EP:n perinneyhdistys ry. Dokumentin tuotanto on Matila & Röhr Productionsin käsialaa. Rahoittajina ovat toimineet mm. Etelä-Pohjanmaan liitto, Suomen kulttuurirahaston Etelä-Pohjanmaan maakuntarahasto sekä laaja joukko eteläpohjalaisia yrityksiä, kuntia, kaupunkeja ja yksityisiä tahoja.

Draamadokumentti valaisee tärkeällä tavalla eteläpohjalaista paikallishistoriaa ja tekee tunnetuksi sisällissodan lähtökohtia Etelä-Pohjanmaalla. Kovin merkittäviä elokuvallisia ansioita ei dokumentilla kuitenkaan ole. Se sopii tulevina vuosina hyvin Suomen sisällissotaa taustoittavaksi opetusvideoksi.

Dokumentti ei juurikaan valaise Tammisunnuntaita seurannutta kansallista murhenäytelmää. Vastaitsenäistynyt Suomi syöksyi tammikuun 1918 lopussa veriseen veljessotaan, joka päättyessään toukokuussa 1918 oli vienyt n. 36 600 suomalaisen hengen.

Sodan nimistä on kiistelty koko itsenäisyytemme ajan. Silti niin punakapinalla, veljessodalla, kansalaissodalla, vapaussodalla, luokkasodalla, sisällissodalla kuin vuoden 1918 sodallakin on omat perusteensa. Sota koettiin eri tavalla eri yhteiskunaluokissa maamme eri puolilla. Tämä Tammisunnuntai 1918 olisi voinut mainita ennen lopputekstejä.


Räävitön komedia hirmuhallitsijan manttelinperijöistä****

                                Sairauskohtauksen saaneen Stalinin ympärillä manttelinperijät                                 Malenkov, ...