Junamatka ihmisyyteen****1/2

 

Päähenkilöt Ljosa (Juri Borisov) ja Laura (Seidi Haarla)

 loistavat rooleissaan. © Elokuvayhtiö Aamu 2021

Y-Kinon ensi-iltaan tullut ohjaaja Juho Kuosmasen Hytti numero 6 (2021) kuuluu vuoden elokuvatapauksiin. Junaelokuvan piirtämä kokemus matkasta ja lähdöstä on universaali: mennyt jää kauas taakse ja edessä on uusi alku ja tuntematon tulevaisuus. Rumankaunissa elokuvassa taitetaan matkaa alakuloisissa maisemissa, mutta ulkoisen karuuden peittää alleen päähenkilöiden välille rakentuva luottamus ja lämpö.

Kokkolalaistaustaisen Juho Kuosmasen elokuva sai ensi-iltansa Cannes’n kuuluisilla elokuvajuhlilla heinäkuussa, jolloin maailma oli hiljalleen avautumassa koronapandemian kurimuksesta. Elokuva-alan ammattilaisille tarjottu eksoottinen nojatuolimatka halki lumisten maisemien ja votkanhuuruisen Venäjän iski kultasuoneen.

Hytti numero 6 nappasi elokuvajuhlien kakkospalkinnon Grand Prix’n. Lokakuun loppuun mennessä elokuvan levityksestä vastaava Sony Pictures oli myynyt elokuvan jo sataan maahan. Leffa saa poikkeuksellisen laajan levityksen amerikkalaisissa elokuvateattereissa.

Saavutus on merkittävä, koska  kyseessä on Venäjällä kuvattu ja venäjäksi näytelty elokuva. Elokuvan erinomaisesti näyttelevistä päähenkilöistä opiskelija Lauraa esittää virolainen Seidi Haarla ja venäläistä juoppolalli Ljohaa venäläinen Juri Borisov.

Hytti numero 6 on kirjailija Rosa Liksomin samannimisen ja vuonna 2011 Finlandialla palkitun romaanin innoittama. Elokuvan asetelma on samankaltainen kuin romaanissa. On Neuvostoliitto (elokuvassa Venäjä) ja sen ränsistynyt todellisuus. On juna, junassa hytti ja tytön matkakumppanina venäläinen mies. Liksomin romaanissa ohi vilahtavat toistensa kaltaiset kaupungit, pystyyn lahoavat tehtaat, kaduille tulvivat joet ja raskasmetallien raiskaamat metsät. Kaikki tämä koetaan Taka-Siperian radalla matkalla Moskovasta Mongolian Ulan Batoriin.

Elokuvan kuvaukset Juho Kuosmanen siirsi Moskovan ja Murmanskin väliselle radalle, koska Taka-Siperian radanvarren asemarakennuksia oli niin rajusti modernisoitu. Samalla leffan ajoitus siirtyi 1990-luvun loppuun.

Hytti numero 6 käynnistyy, kun kolmikymppinen arkeologian opiskelija Laura hyppää Moskovassa Muurmanskin junaan. Hänen tarkoituksenaan on tutustua Jäämeren rantakaupungin kalliomaalauksiin rakastamansa Irinan (Dinara Drukarova) kanssa. Tämä jättää kuitenkin saapumatta asemalle. Huojuvassa junassa Lauran hyttiseuraksi valikoituu karkea kaivostyöntekijä Ljosa, joka juo välittömästi itsensä humalaan. Suomalaisopiskelijan edessä onkin monta pitkää päivää arveluttavassa matkaseurassa. Vähitellen hyttikaverusten välille syntyy keskinäinen ymmärrys ja hitaasti rakentuva side.

Ulkoisesti elokuvassa ei tapahdu paljon, vaikka välillä poiketaan Petroskoin kaltaisilla sivuasemilla hakemassa lisää votkaa ja katsastamassa venäläisiä kansanihmisiä. Kuvaaja J-P Passi tiimeineen loihtii kuitenkin elokuvaan rikkaan värimaailman alakuloisissa maisemissa ja rähjäisillä radanvarsilla. Kylmä harmaus iskee kovaa ja pimeys kietoo vaippaansa, mutta junan ikkunoista siivilöityy kirkas ja kultaava auringonvalo.

Elokuvan tärkeintä matkaa eivät tee kärsimättömät matkaajat rinkkojen täplittämillä yläpedeillä. Pisin ja tärkein taival tehdään toisen ihmisen luo. Seidi Haarlan kasvoilla kuvastuu elokuvan alkutaipaleella hämmennys, huolestuneisuus ja kätketty raivo. Aiheen tähän antaa polleva, karkea ja votkan kanssa läträävä Ljosa. Mitä pidemmälle matka jatkuu, sitä enemmän lämpöä, huumorin pilkahduksia ja ymmärrystä hyttikavereiden välille syntyy. Vankilamainen hytti avartuu, päähenkilöt kykenevät elämään hetkessä ja tuomaan ilmoille myös ihmisen kaipuun vapauteen.

Rosa Liksom on romaanissaan mestarillisesti kiteyttänyt suhteensa venäläisiin, joita tsaarit, Stalin ja Putin ovat vuorollaan sortaneet historian varrella.

”Tyttö mietti, miten hän saattoi rakastaa tuota taakse jäänyttä outoa maata, sen nöyrää, anarkistista, kapinoivaa, mistään piittaamatonta, sattumalla kaiken selittävää, kärsivää, kohtalonuskoista, ylpeää, vihantäyteistä, epätoivon lamaannuttavaa, murheellista, tyytyväistä, alistunutta, rakastavaa, sitkeää ja vähään tyytyvää kansaa.”

Hytti numero 6 synnyttää katsojassaan myös kaihon tunteita, jotka elokuvan tunnuskappale, Desirelessin Vo-yage voyage, mestarillisesti kiteyttää.

Elokuvan traileri:

Craigin tyylikkäät jäähyväiset****

                                              Daniel Craigin vauhtia saadaan seurata myös

                                                        uutuuselokuvassa No Time to Die.

Suuri yleisö on saanut odottaa kaksi vuotta uusinta Bond-elokuvaa saapuvaksi. Kesken tuotantoprosessin ohjaajaksi nimetty Cary Joji Fugunagan No Time to Die (2021) tuo valkokankaalle superagentti 007:n viimeistä kertaa Daniel Craigin esittämänä. Tämä kenties kaikkien aikojen James Bond jättää faneilleen tyylikkäät jäähyväiset.

Uusin Bond tulee elokuvateattereihin koronapandemian hellittäessä ja useille maaseututeattereille kreivin aikaan. Niissä on pitkään kaivattu alan todellista blockbusteria, joka imaisisi katsojat takaisin elokuvan ihmeelliseen ja maagiseen maailmaan. Tuoreimmassa 007-seikkailussa on ainekset tähän. Leffa tarjoaa oivan eskapistisen elämyksen, joka on irti kasvomaskien, käsidesien ja turvavälien liiankin tutuksi käyneestä maailmasta.

Tuorein agenttiseikkailu kantaa mukanaan Bond-perinteitä. Kauniit naiset, yllättävät agenttiaseet ja katsojan penkkiin liimaavat kaahaukset maalla, merellä ja ilmassa tuovat tuttuuden tunteen. 007-elokuvat ovat olleet myös globalisaation airueina jo 60 vuotta viedessään katsojan nojatuolimatkoille ympäri maailman. Tämänkertaista leffaa on kuvattu ainakin Jamaikalla, Färsaarilla ja Etelä-Italiassa.

Karismaattisen Daniel Craigin aikana Bond on muuttunut kylmänviileästä agenttitappajasta entistä inhimillisemmäksi hahmoksi. Toimintaa on uudessa elokuvassakin, mutta Fugunagalle ja Craigille tärkeätä on myös tunnelma. Ei ihme, että Craigin tähdittämiin Bondeihin kuuluvat Casino Royal (2006), Quantum of Solace (2008), Skyfall (2012) ja Spectre (2015) ovat kaikki olleet yleisön ja elokuvakriitikoiden arvostamia.

No Time to Die’n juonesta voi paljastaa sen verran, että elokuvassa 007 on jälleen napit vastakkain rikollisjärjestö Spectren kanssa. Tällä kertaa Spectre tavoittelee miljoonia ihmisiä uhkaavaa nanorobottiasetta, jonka on kehittänyt tiedemies Obrutšev (David Dencik). Spectren toimia ohjaa vankilassa viruva Blofeld (Christoph Waltz). Omat pahispiruettinsa tekee outo arpinaama Safin, jota näyttelee ponnettomasti Queen-elokuva Bohemian Rhapsodyssa (2018) loistanut Rami Malek.

James Bondin tehtävänä on jälleen pelastaa maailma, kuinkas muuten. Britannian tiedustelupalvelu MI6:n vakikaartiin kuuluvien M:n (Ralph Fiennis), Q:n (Ben Whishaw) ja Moneypennyn (Naomie Harris)  lisäksi apua tulee Yhdysvaltain keskustiedustelupalvelu CIA:n agentti Felix Leiterilta (Jeffrey Wright).

Ratkaisevaa on jälleen kerran 007:n naisilta saama tuki. James Bondin rakastama tohtori Madleine Swann (ranskatar Lèa Seydoux) on elokuvan kyynelsilmäinen kaunotar. Bondin musta virkasisar Nomi (Lashana Lynch) ja Paloma (Ana de Armas) pistävät puolestaan pahiksia pinoon lähes 007:n tahtiin.

Daniel Craig on 53-vuotiaana vielä varsin vetreä ja vakuuttava roolissaan. Bond-instituutio joutuu kuitenkin etsimään uuden 007:n, jos No Time to Die saa jatkoa. En yhtään yllättyisi, jos uudeksi superagentiksi nousisi Lashana Lynch. Ajat ovat sellaiset - ja entinen Bond historiaa.

Elokuva on haikea ja koskettava eikä siirappimaisuuskaan ole kovin kaukana. Pientä kritiikkiä voi antaa myös elokuvan pituudesta (2h 44min), joka johtunee pitkistä haikeista jäähyväisistä Craigille ja hänen Bond-kaudelleen.

Elokuvan traileri:

 

Nykyajan kulkurit pakettiautoissaan ****½

 

                                    Elokuvan päähenkilö Fern (Frances McDormand).

Y-Kinon ohjelmiston tämänhetkinen helmi on amerikkalainen draamaelokuva Nomadland (2020), jolla on vahva dokumentaarinen pohja. Elokuva kertoo tien päälle joutuvan kuusikymppisen Fernin (Frances McDormand) tarinan, mutta paljon myös niistä nykyajan kulkureista, jotka eivät elä amerikkalaista unelmaa. Nomadland on kaunis, koskettava, rehellinen ja tempoltaan rauhallinen kuvaus yhteiskunnan vähäväkisistä.

Nomadland perustuu amerikkalaisen toimittajan Jessica Bruderin kirjaan, jonka elokuvan ohjaaja, jälkikäsittelijä ja käsikirjoittaja Chloé Zhao on sovittanut valkokankaalle. Leffa sijoittuu vuoteen 2011, jolloin maailmalaajuisen finanssikriisin jälkimainingit iskivät myös pieneen 300 hengen autiomaakaupunki Empireen Nevadassa. Kaivosyhtiö päätti tuolloin sulkea kaupungin kipsikaivoksen kipsilevyjen vähentyneen kysynnän vuoksi. Ratkaisu tyhjensi koko kaupungin ja pakotti asukkaat muuttamaan muualle.

Kohti tuntematonta lähtee asuttavaksi muunnetulla pakettiautollaan elokuvan keskushenkilö Fern, joka on lyhyessä ajassa menettänyt työnsä, kotinsa ja aviomiehensä Bon. Fern kiertää tilapäistöitä tehden osavaltiosta toiseen. Töitä löytyy Amazonin jättimäisestä jakelukeskuksesta, kivilouhoksesta, pikaruokalapaikasta, maatalouden kausityöläisenä ja karavaanarialueen vastaanotossa. Omatoimisuuteen on turvauduttava, kun työnvälitystoimiston virkailija ei löydä naiselle töitä. Fern sanoo rakastavansa työntekoa, mutta ei halua elää hyväntekeväisyyden tai yhteiskunnan almujen varassa.

Matkallaan Fern tutustuu nykyajan aitoihin nomadeihin, jotka esiintyvät elokuvassa omalla nimellään ja kasvoillaan. Erityisen läheiseksi hänelle tulevat kovia kokenut Linda May, syöpäsairas Swankie ja nykyajan kulkureiden karismaattinen ja empaattinen johtohahmo Bob Wells. Bob suosii minimalistista elämäntapaa ja syyttää nykypäivän kiertolaisten tilanteesta dollarin ja markkinatalouden ”tyranniaa”. Kapitalismikritiikistään huolimatta Nomadlandin poliittisuus tulee enimmäkseen esiin hienovaraisesti.

Elokuvan päähenkilö Fern on hiljainen, rauhallinen ja varautunut. Yksinäinen ja muistoissaan viipyilevä nainen huomaa kuitenkin avun tarpeen kylminä pakkasöina ja pakettiauton hajotessa matkan varrelle. Frances McDormand on kuin tehty rooliin. Hän elää ja hengittää roolihahmonsa tarinan. Fernin kasvot ovat kuin kanvaasi, jolle päähenkilön pienet eleet, ajatukset ja päivän tapahtumat tekevät omat siveltimenvetonsa. McDormandin roolisuoritus on mykistävän upea.

Nomadlandin kuvaus on oma lukunsa. Ohjaaja Zhao ja kuvaaja Joshua James Richards ovat loihtineet visuaalisesti häikäisevän elokuvan. Fernin pakettiauto rullaa läpi leffan majesteettisten maisemien: aavikot, vuorijonot, kanjonit ja Tyynimeri nivoutuvat kaikki nykyajan kiertolaisten tarinaan. Kiinalaissyntyinen Zhoe tuntee Amerikkansa, mutta kuvaa elokuvissaan mielellään amerikkalaisen yhteiskunnan marginaaliin puristettuja ihmisiä. Tämän hän tekee sellaisella lämmöllä ja syvyydellä, jota ei löydy Hollywoodin tusinatuotteista eikä monesta indie-elokuvastakaan.

Draamaelokuvan heikkouksista näkyvin on nykypäivän kulkureiden tilanteen heikko taustoitus. Katsoja jää miettimään henkilöiden elämänkohtaiden taustalla olevia asioita. Niitä ei dialogin niukkuus ja asioiden tarkastelu lähinnä päähenkilön näkökulmasta selitä.

Elokuvan trailerin löydät tästä:

                                    

                                              

  

Arkkitehtipariskunnan huikea perintö****½

 

Virpi Suutarin erinomainen dokumenttielokuva Aalto (2020) piirtää vivahteikkaan kuvan kansainvälisesti tunnetuimmasta arkkitehdistämme ja hänen taiteilijavaimostaan. Alvar ja Aino Aallon saumattomasta yhteistyöstä ja suunnattomasta tuotteliaisuudesta kertova kaunis elokuva on kulttuuriteko.

Alvar Aallon muotokieli on erityisesti ihastuttanut mutta myös vihastuttanut suomalaisia pian sata vuotta. Kuortaneella syntynyt, Alajärvellä asunut ja Seinäjolle Aalto-keskuksen suunnitellut modernismin ja funktionalisen arkkitehtuurin keulakuva on tavalla tai toisella tuttu jokaiselle aikuisikään varttuneelle kansalaiselle. Alvar ja Aino Aallon vaikutus näkyy suomalaisten kotien astiastoissa, valaisimissa ja huonekaluissa.

Alvarin arkkitehtuurilla on puolestaan ollut huomattava vaikutus niin julkiseen kuin yksityiseen rakentamiseen sekä Suomessa että ulkomailla. Dokumentissa painoarvoa saavat esimerkiksi Paimion parantola, Viipurin ja Rovaniemen kaupunginkirjastot, Jyväskylän yliopiston päärakennus, Savoy-ravintola, Finlandia-talo, Bostonissa sijaitseva MIT:n asuntola Baker House sekä Ranskassa sijaitseva yksityisasunto Maison Louis Carré.

Suutari on paneutunut dokumentissaan huolellisesti taiteilijapariskunnan elämään ja  historiaan. Elokuva rakentuu erinomaisesta kuvamateriaalista, erityisesti arkkitehtien haastatteluista sekä arkistojen kätköistä löytyneistä yllättävistä aarteista. Elokuvaa kuljettavat hienosti eteenpäin arkkitehtipariskunnan intiimi ja lämminhenkinen kirjeenvaihto, josta lukevat otteita Pirkko Hämäläinen ja Martti Suosalo.

Pariskunta kävi tiivistä kirjeenvaihtoa erityisesti Alvar Aallon pitkien työmatkojen aikana. Kielitaitoinen ja charmikas Alvar liikkui kansainvälisissä arkkitehti- ja liikemiespiireissä sulavasti. Alvarin vetovoima, flirttailu ja jopa liiallinen sosiaalinen elämä näyttävät herättäneen Ainossa ajoittain suurtakin huolta.

Alvar Aallon monipuolista tuotantoa tunteville elokuva tarjoaa paljon uutta tietoa. Erityisen ansiokasta on Ainon merkityksen tuominen esiin Alvarin menestystarinassa. Niille, jotka eivät Aaltoja tunne, elokuva on todellinen runsaudensarvi lahjakkaan pariskunnan merkityksen selvittämisessä.

Aivan särötön elokuva ei onneksi ole. Alvar Aallon pyrkimys muokata toisesta vaimostaan Elissa Aallosta kuolleen Aino-vaimon kaltainen tuodaan koruttomasti esiin. Samoin käy ilmi se, että Aalto haki elämänkaarensa lopussa usein lohtua viinapullon hengeltä.

Virpi Suutarin hieno dokumenttielokuva on nähtävä ja koettava. Hänen kameramiehensä Heikki Färm, Jani Kumpulainen ja Tuomo Hutri tallentavat henkeäsalpaavia kuvia ja tallentavat erinomaisia tuokiota niin rakennuksista kuin yksittäisistä esineistäkin omalla viipyilevällä kameratyöskentelyllään. Lopputulos on ohjaajan ja leikkaaja Jussi Rautaniemen huippusuoritus.

Elokuvan traileri:

Kivulias tie pararatsastajaksi***

                                Olga Temonen tekee uskottavan työn onnettomuuteen joutuvana
                                huippuratsastajana.

Ohjaaja Tuukka Temosen tositapahtumiin perustuva uutuuselokuva Aika jonka sain (2020) kertoo kouvolalaisen pararatsastaja Jaana Kivimäen tarinan. Leffa on realistinen selviytymiskertomus vaikeassa onnettomuudessa vammautuneen ja ruuhkavuosiaan elävän naisen kivuliaasta tiestä kohti parempaa.

Aika jonka sain on Temosen kolmas dokumentaarinen elokuva. Teit meistä kauniin (2016) kertoi rosoisesti, mutta sympaattisesti Apulanta-yhtyeen syntytarinan. Valmentaja (2018) valotti ristiriitaisia tunteita herättävän Jari Sarasvuosta uraa. Se ei ollut edeltävän elokuvan kaltainen menestys, mutta konsulttimaailman satiirina silti mainettaan parempi.

Uutuusleffa alkaa komeasti ja dynaamisesti ratsastajien laukalla läpi kymenlaaksolaisten peltojen ja hiekkateiden. Leffan päähenkilö Jaana Kivimäki (Olga Temonen) elää ruuhkavuosiaan. Hänen elämänsä täyttyy ravintolan pyörittämisestä, kahden tyttären kasvattamisesta, onnettoman aviosuhteen ylläpitämisestä ja ratsastusharrastuksen ihanuudesta. Kaikkien suurinta iloa hänelle tuottavat yhteiset hetket hevosten parissa.

Kodin arkea varjostaa yhteiselo arvaamattoman, väkivaltaisen ja sairaalloisen mustasukkaisen Markon (Sebastian Rejman) kanssa. Jaanan tyttärillä (Hilma ja Helga Temonen) on aina ”seikkailureppu” valmiiksi pakattuna, kun isän raivokohtauksia on paettava mummolaan isoäidin (Riitta Havukainen) luo. Vaimo jaksaa kuitenkin rakastaa komeaa aviomiestään, jonka hämärähommat näyttävät jäävän häneltä huomaamatta.

Lohtua ja sisältöä elämään tuovat Jaanalle ratsutalli ja esteradat, joilla pyörivät myös paras ystävä Marjut (Pilvi Hämäläinen) ja tukimies Andre (Mikael Rejström).

Varsinainen draama alkaa vuoden 2004 kilpailumatkasta, jossa hevoskuljetusauton lastaussillan hydrauliikka pettää ja lastaussilta kaatuu Kivimäen päälle. Seurauksena on alaraajahalvaus ja maratoninmittaisen kuntoutusjakson alku.

Jaanaa näyttelevä Olga Temonen rakentaa pyörätuoliin joutuvasta huippuratsastajasta hyvin realistisen kuvan. Päähenkilön elämä muuttuu ratkaisevasti ja se on rakennettava vammautuneena sirpaleista uudelleen. Jaanan kömpelyys ihmissuhteissaan on toistuvaa. Hän ei todellakaan ole mukava, seurallinen tai sankarillinen. Elämä on kivuliasta niin fyysisesti kuin henkisestikin.

Aika jonka sain on Jaana Kivimäen kasvutarina, jossa tummat pilvet vähitellen vetäytyvät ja auringonsäteet pääsevät tihkumaan päähenkilön elämään. Ennen kuin Jaana pääsee komean hevosensa satulaan, on hänen itsensä ylitettävä monta elämän estettä. Tämän prosessin Tuukka ja Olga Temonen kuvaavat varsin vakuuttavasti. He vastaavat yhdessä myös käsikirjoituksesta.

Leffa sai useita palkintoja Monacon kansainvälisillä filmifestivaaleilla. Se palkittiin parhaasta ohjauksesta (Tuukka Temonen), parhaasta miessivuosasta (Ville Myllyrinne), parhaasta leikkauksesta (Juha Kärkkäinen), parhaasta tuottajasta (Olga Temonen ja Tuukka Temonen) ja parhaasta tosipohjaisesta draamakäsikirjoituksesta.

Elokuva antaa luultavasti voimaa onnettomuuden kokeneille.

Elokuvan traileri:

Loistelias kahden kerroksen väkeä*****

                                Kimin perheen nuoret etsimässä vessasta wi-fi-yhteyttä.

Sanotaan se heti kärkeen: eteläkorealaisen ohjaajan Bong Joon-hon elokuva Parasite (2019) on vuoden paras elokuva. Tämä musta komedia on elokuvallisesti niin ehyt, juoneltaan niin kiehtova ja moniulotteinen, henkilöhahmoiltaan niin suurenmoinen, ja toteutukseltaan niin loistelias, ettei kriitikko voi kuin vierittää pari kyyneltä. Niin suuria tunteita voi herättää elokuva, joka vie katsojansa toiseen maailmaan, joka on vieras, mutta ihmiskohtaloita kuvatessaan niin universaali. 

Bong Joon-hon tragikomedia on nyt kirkkain tähti korealaisen elokuvan taivaalla. Se voitti viime vuonna Cannesin elokuvajuhlien pääpalkinnon Kultaisen palmun ja helmikuun alkupuolella Hollywoodissa neljä Oscaria. Parasite (Loinen) sai parhaan elokuvan palkinnon ensimmäisenä ei-englanninkielisenä filminä. Pystit tulivat myös parhaasta ohjauksesta, parhaasta alkuperäiskäsikirjoituksesta ja parhaasta kansainvälisestä elokuvasta.

Elokuva kertoo kahden hyvin erilaisen eteläkorealaisen perheen tarinan. Päärooleissa on siten peräti kahdeksan taitavaa korealaisnäyttelijää. Perheet ovat yhteiskunnallistaloudellisen jatkumon eri päivstä. Kimin perhe elää kellarissa ja on hyvin köyhä. Vauras Parkin perhe asuu puolestaa Seoulin korkeimmalla kukkulalla kuuluisan arkkitehdin suunnittelemassa desing-omakotitalossa. 

Kahden perheen tarina alkaa Kimeistä. He elättävät itsensä kokoamalla pitsalaatikoita, ja asuvat surkeassa kellarinloukossa, jonka ikkunoiden eteen juopot käyvät tekemässä tarpeensa. Isä Ki-taek (Song Kang-ho) on käytännössä työtön ja naimisissa entisen moukarinheittäjävaimonsa Chung-sookin (Chang Hyae-jin) kanssa. Perheellä on parikymppinen teinipoika Ki-woo (Choi Woo-shik) ja hieman nuorempi taiteelinen tytär Ki-jung (Park So-dam). Varattomuudestaan huolimatta tai ehkä juuri siksi, perhe pitää yhtä ja on hyvin yritteliäs. 

Parkin perhe on yhteiskunnan yläkerrosta. Isä Park (Lee Sun-kyun) on paljon poissaoleva ja menestyvä liikemies, kaunis edustusvaimo Yeon-kyo (Cho Yeo-jeong) kireä ja ahdistunut. Lukiolaistyttö Park Da-hye (Jung Zi-So) on kallellaan kotiopettajapoikiin, pikkuveli Park Da-song (Hyun-jun Jung) intiaanileikki-iässä. Rikas perhe ei ole erityisen kiinteä. 

Elokuva sysää liikkeelle Kimeille lahjoitettu onnenkivi, jonka pitäisi tuoda omistajalleen vaurautta. Pian perheen Ki-woo saakin työtä Parkien hulppeassa omakotitalossa teinitytön kotiopettajana. Vähitellen Kimin koko perhe luikertelee Parkeille erilaisiin töihin huijausten, väärennösten ja pienten valkoisten valheiden avulla. Näyttää hetken siltä, että Kimit ovat siirtymässä ryysyistä rikkauteen. 

Tämän enempää en loistavasti käsikirjoitetusta juonesta paljasta. Elokuvassa on runsaasti vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Parasiten luonne muuttuu puolivälissä traagisemmaksi. Se on anniltaan tavattoman rikas. Luksustalo hyvinleikattuine nurmikoineen ja avarine piha-alueineen on jotain sellaista, mihin Kimit eivät aiemmin ole tottuneet. Korealaisperheet ovat kuin kahden kerroksen väkeä ja desingtalostakin paljastuu yllättäviä asioita.

Parasitessa kaikki on kohdallaan: ohjaus, lavastus, kuvaus ja kerronnan valtava vauhti. Korealaisleffa pistää katsojan miettimään, mikä on tavoittelemisen arvoista. Se kertoo myös sen, että suuret suunnitelmat voivat äkkiä murskaantua.  Yhteiskuntakritiikkinsä ohjaaja-käsikirjoittaja esittää kuitenkin hienovaraisesti ja osoittelematta.

Ohjaaja on todennut: Parasite on komedia ilman klovneja. Se on myös trilleri, josta puuttuu roisto. Se, mitä tämä tarkoittaa, on katsojan löydettävissä.

Traileri: